Star Trek: Discovery -putki, osa 6: huonous onkin osa juonta!

Vulkanuslaisten mielisulatuksen tilttailusta johtuva discofiltterisekoilu on ihan normaalia, ymmärrettävää kerrontaa aiempien jaksojen törttöilyn jälkeen. Jännitti, jaksanko edes suivaantua, vaikka huippukehittyneen aluksen miehistö pitää sodasta taukoa keskittyäkseen elinkautisvangin aivopieruun, kun hän nätisti pyytää. Sarja on niin samaistuttava; kaveria pitää auttaa! Olisi kidutusta olla kirjoittajien huoneessa tienaamassa 10 000 taalaa päivässä ja jankuttaa, että koettakaa visioida päässänne avaruuslaivan kapteeni, jolla on tämä Excel-taulukkoni kuvaama lista tarpeita, velvollisuuksia ja tavoitteita, jotka on huomioitava, ennen kuin hän voi säntäillä sinne sun tänne, senkin ***** idiootit...!

Esitän känkkäränkän suurin varauksin. Kapteenin sooloilua kommentoidaan jälleen. Sarja ei ole antanut syitä olettaa, että asiat huipentuvat tyydyttävästi, mutta asiat pyritään perustelemaan. Jutut rakentuvat toistensa harteille. Uskon Michael Burnhamin tarinakaaren järkevyyteen suunnilleen yhtä vahvasti kuin erään Daenerysin sellaiseen, eli "teoriassa juu", tai "en oikeastaan, mutta toisaalta". Opimme hänestä lisää, kun hän käy Matrix-mätkimässä oppi-isäänsä Inception-tyyliin, ja jos en olisi kiinnostunut näistä tiedonjyvistä, putki olisi reilusti ohi. Hän on Spockin sisko. Tahdon kuulla lisää. Juhlitaan sitä kolmosella.

Kapteeni Kirk on pässi. Discovery on esiosa. En ole Star Trekin ylin asiantuntija, mutta tiedän lipun alle mahtuvan muutakin kuin Picardin karismaattista johtajuutta. Tökeröitä juoniaukkoja – viime jakso – ei voi hyväksyä, mutta tyylivalinnat – kritiikkiä saava kapteeni pääseekin ryyppäämään ja panemaan – voi. Panon jälkeenkin esimies on kriittinen. Logical.


Keskiarvo 6 jakson jälkeen:


< Jakso 1-5 --- Jakso 1-7 >