The Handmaid's Tale 6-10: herkästi, mutkattomasti, kunnialla maaliin

Sarja päättyy.

Kertaus vaikuttaa tiivistävän kauden, mutta kaikki materiaali on jaksosta 9, joka on tyydyttävä huipennus, vaikka jo rakenne vihjasi, että jakso olisi voitu jakaa kahtia. Olisi ollut tilaa elävöittää yksilöiden reaktioita ja diktatuurin poliittista vimmaa roistojen 1. vastoinkäymisen jälkeen. Sitä jo kiittelin, että 9. jakson 2. huipennus antoi arvoa vain Junen ja itsensä uhraavan "hyvän diktaattorin" tunnelmille. Käänteestä tehtiin sekä intiimi että käytännönläheinen. Roistoilla ei ole väliä, kun heistä päästään eroon: edes "Twilightin posliinisusi" Nick ei ansainnut enempää aikaa valintansa tehtyään.

Jakso 10 on puhdas, luonteva ja liikuttava epilogi. Diktatuuri on pystyssä, mutta yksi kaupunki on vapautettu ja vastarintaliike on voimaantunut. June tapaa kavereita ristiriitaisissa mutta pääosin myönteisissä ja toiveikkaissa tunnelmissa. Hän jatkaa taistelua. Siippakin jatkaa, joten he hymyilevät, vaikka he ottavat "asumuseron". Diktatuuri on menettänyt kaikki kasvonsa (nyt myös "hyvät pahikset"), joten henkilökohtaisin vaihe on ohi.

Puolikoomisesti eksoottisimmat valinnat selittää se, että Margaret Atwood meni kirjoittamaan toisenkin romaanin. June ei saa esikoistaan takaisin & sukuelimiä sarjan alussa silponut psykomummo paransi tapansa, joten arvaa jatkosarjan päähenkilöt. Käänteet eivät töksähdä, koska niihin varauduttiin vuosien ajan. Mummon sovituksen hetki oli soma aiemmin, ja nyt on muita hahmoja, joiden matka voidaan päätellä siten, että kaikki olennaiset tunteet törähtävät.

June ja Serena tekevät sovinnon. Serena on alkuperäisiä pääpahiksia, joka oli vähällä päätyä diktatuurin huipulle vielä loppusuoralla, joten hän ei ole täysin luopunut päiviräsästelystä. Hän kuitenkin säikähti itsekin ja auttoi kapinallisia, joten katkeransuloinen kohtalo vaikuttaa soveliaalta: hänellä ei ole enää muuta kuin pala mielenrauhaa ja biologinen lapsi, jollaisen puute oli hänen paras perustelunsa psykopatialle. Ja muusta riippumatta, uskon tässä (ja muussa) Junea: Junen kehittyvissä mielipiteissä on ollut tasoja jo pelkästä näyttelemisestä johtuen.

Uskoni oli koetuksella eritoten 4. ja 5. kaudella. Asiallisen loppusuoran johdosta katson myös The Testaments -sarjan.


Keskiarvo 66 jakson jälkeen on 3.27/5.00. Arvosana koko sarjalle on jämäkästi:


< Jakso 6-9

Katsottu: Max

(Epäilen olevani hieman *****mainen henkilö, sillä en malta olla reagoimatta siihen herttaiseen, inhimilliseen tosiasiaan, että kaikkien pitkien sarjojen huipennukset saavat pontevaa kritiikkiä, koska fanit kuvittelevat omiaan vuosien ajan ja sitten yhtäkkiä matto viedään alta. Jos olet joku Ofnick, joka toivoi posliinisuden pelastautuvan laskuvarjolla, tämä jakso selvästikin on katastrofi.)