One Piece 2-1: tätä herkkua odotellessa en raaskinut spoilata itselleni, pidänkö tästä vai en

Pitkien taukojen jälkeen tarkistan aina, uhosinko boikotoivani sarjaa. Näköjään summailin, että jos animeversio on sokerihumala, tämä on diabetes. Saakeli. Tahdon sitä, mitä trailerit myyvät: että mitä vain voi tapahtua. Jakso alkaa, kun mairea täti taltuttaa joukon sotilaita taikomalla tyhjästä irtokäsiä. Sitten muutkin ovat maireita. Se lienee sitä diabetesta, kun sokeriin ei reagoida luontevasti. V****!

Kapteeni Monkey D. Luffyn maireus on kroonisesti perverssiä, mikä on hienoa, mutta osuvuus ehkä antaa vastanäyttelijöille vääriä signaaleja tavoitteista. Tänään siedin Luffyn miehistöä. Osa vierailijoista edustaa maireutta, jota olen nähnyt konkarienkin naamoilla juuri silloin, kun lapsekasta fantasiaa ei suunnata nuorille lapsille: näyttelijä ei tiedä, missä hän on, kun päähän liimattiin Pulttibois-pulisongit ja rehevä kaktus, joten hahmolla ei vaikuta olevan historiaa. Tämä ajatus auttoi arvostamaan jokaista, joka on hereillä.

Olkihattupiraatit käyvät ostoksilla. Heidät on etsintäkuulutettu, joten ongelmia seuraa - viimeistään kun leffaversio olisi puolivälissä. Kun liukas muija hyökkää, liukuminen sallii näyttelijän pönöttää kuten muutkin ovat tähän mennessä tehneet. Palaavan Buggy-klovnin näyttelijä ilahduttaa aidosti osatessaan mm. istua ja kyykistyä ja koska hirtehisen kihtiset tunteet selvästi tulevat sielusta.

Lopussa on aitoja tappeluita, joista yhdessä vertaillaan supervoimia tavalla, jota Marvelkin saisi harrastaa enemmän. Ei se pönötyskään satu pitkästä aikaa, kun on pramea lavastekaupunki. Jos Luffyn miehistöön kuuluisi Buggyn tasoinen hahmo tai kaksi, hyvin menisi.

(Oispa Farscape.)


Keskiarvo 9 jakson jälkeen:


< Jakso 1-8

Katsottu: Netflix