V2.fi pelasi: Super Night Riders, Cubikolor, Mimic Arena (X1)

Matias Puro

08.08.2016 klo 14.00 | Luettu: 1936 kertaa | Teksti: Matias Puro

Supertylsää ajoa, aivot solmuun ja areenalle
Super Night Riders



Super Night Riders on sekä hämmentävän alkeellinen, että kuolettavan tylsistyttävä yritys herättää Outrunin kaltaiset arcade-ajelut eloon. Autopelit eivät ole ikinä minuun henkilökohtaisesti iskeneet - Rocket League on kenties ainoa erinomainen autopeli mitä olen pelannut, eikä kyseessä edes ole kunnollinen autopeli - joten olen aina vitsaillut näkeväni kaahailupelit käsittämättöminä, itseään toistavina turhuuksina, missä pelaajat ajavat ympyrää yhä uudelleen ja uudelleen nanosekuntia paremman ajan toivossa. Ennen kuin pelasin Super Night Ridersia, en tiennyt miten oikeaan olinkaan piruilullani osunut.


Super Night Ridersin kuvaileminen antaa masentavan todenmukaisen kuvan pelin pelaamisesta. Pelaaja ohjaa punaiseen pukeutunutta moottoripyöräilijää, jonka tarkoituksena on ajaa eteenpäin. Jos edessä on mutka, moottoripyöräilijää käännetään tatilla mutkan mukaisesti. Jos edessä on toinen moottoripyöräilijä, pitää väistää törmäyksen välttämiseksi. Kun on ajanut puolisen minuuttia, pääsee checkpointiin missä annetaan lisäaikaa uutta määränpäätä varten. Kontrollit rajoittuvat kaasuun, jarruun ja tatin kääntelyyn oikealle sekä vasemmalle, mutta jarrukin on turha lisä, sillä kaasun vapauttaminen sekunnin murto-osaksi riittää tarvittavien väistöliikkeiden tai korjausten tekemiseen. Kaiken kaikkiaan Super Night Riders on kuin viikonlopussa tehty, internetin flash-saiteille tungettu pikkupeli, mikä on syystä tai toisesta päätynyt Xbox Onelle.

Pelin alkeellisuus näkyy myös audiovisuaalisuudessa. Super Night Riders näyttää niin halvalta ja rumalta, että pelin olettaisi enemmänkin löytyvän mobiilipelikaupasta kuin huipputehokkaan konsolin kiintolevyltä. Muovisina kiiltävät, yksinkertaiset ukkelit mopedeineen muistuttavat 90-luvun pikkulapsille tehdyistä klikkailupeleistä, joita kirjastot ja koulut olivat väärällään. Musiikkipuolelta löytyy vajaa kymmenen viisua, jotka yrittävät herättää nostalgian entisaikojen nopeatempoisia pelimusiikkeja kohtaan, mutta kitaravingutuksiin ja syntikkasoundeihin perustuvat kappaleet kuulostavat lähinnä siltä kuin äänitysstudio olisi täytetty 80-luvun nuorisoelokuvista tutuilla, liimaa impanneilla liimaleteillä. Väkevät tilutukset, hemmo!


Peliä vaivaa lisäksi myös ajoittaiset ruudunpäivitysongelmat, jotka vaikeuttavat jo entisestään tiukkoja aikatauluja. Moneen rysähdykseen ei ole varaa, eikä tylsästä pelattavuudesta turtunut mieli hihku innosta kun Game Over -teksti rävähtää ruutuun juuri ennen maaliviivaa, koska kolme minuuttia aiemmin ruudunpäivitys muuttui hetkellisesti dia-showksi. Super Night Riders soveltuu vaikkapa pikkulapsen ensipeliksi yksinkertaisten kontrolliensa vuoksi, muille pelikokemus muistuttaa enemmänkin Kelan jonossa seisoskelua.



Cubikolor



Cubikolor on uusi, simppeli puzzle-peli joka yrittää luoda aivoja kutkuttavia aivopähkinöitä, mutta useammin kuin kerran lässähtää toteutuksessaan. Premissi on yhtä simppeli kuin Super Night Ridersissa: pelaaja ohjaa kuutiota, jonka jokainen kuudesta sivusta on värjätty eri väreillä. Kenttiä pitkin liikkuessa väreillä ei ole väliä, ellei astu värjättyyn kohtaan; tällöin kyseinen kohta liikkuu vertikaalisesti joko ylös tai alas, riippuen siitä millä kuution sivulla kohtaan on astuttu. Kenttä päättyy lukko-symbolilla vuorattuun kuutioon (tai useampaan), mistä siirrytään seuraavan kentän kimppuun, 149 kertaa ennen lopputekstejä.

Vaikka pelin premissi esittelee söpön ja helposti pelattavan pikkupelin, puzzlejen selvittäminen muuttuu usein “yritys ja erehdys” -rumbaksi, kunnes oikeat väriyhdistelmät osuvat kohdilleen. Muutaman aloittelukentän jälkeen Cubikolorin vaikeus nousee tasolle, jossa kuution on pakko olla juuri oikeassa asennossa ja juuri oikeassa paikassa, minkä seurauksena kuutiota hinkataan ympäri ämpäri, kunnes värit asettuvat tuurikaupalla oikeisiin asemiin. Kuutiota ei voi myöskään heilutella paikoillaan, joten pelaajan on pakko pyöriä pientä ympyrää eri suuntiin, kunnes maaginen yhdistelmä näkyy silmien edessä. Monesti tämäkään ei riitä; jos esimerkiksi kuution punainen sivu tulisi saada osumaan tiettyyn kohtaan kenttää, jotta voisi jatkaa alemmalle tasolle, jossa vihreä sivu täytyy lyödä tiettyyn kohtaan, ei riitä että kierittelee kuutiota kunnes punainen sivu lässähtää paikoilleen. Alemmalla tasolla vaadittu vihreä sivu kun voi silti olla muutamallakin eri sivulla kuutiota, jolloin alemmalla tasolla pysähtyy näennäisestä edistymisestä huolimatta kuin seinään. Koska eri sivujen laskeminen päässä muuttuu loppupuolen kenttien kohdalla varsin mahdottomaksi, pelaajan täytyy lähinnä kokeilla eri variaatioita ja toivoa, että tällä kertaa onnistaisi.


Tuskastelua helpotetaan sentään muutamilla napeilla. Kentän uudelleenkäynnistämisen lisäksi Cubikolorista löytyy namiska aiempien liikkeiden mitätöimiselle, sekä vihjeille, mitkä useimmiten kertovat vaaditun väriyhdistelmän sijaintineen. Välillä vihjeet saattavat myös esimerkiksi kertoa, missä järjestyksessä lukko-kuutiot pitäisi availla. Vihjeet kirvoittavat pahimmat tuskanhiet ohimolta, mutta eivät korjaa pelin pohjimmaista ongelmaa: Cubikolorin kaltaisessa, logiikkaa vaativassa puzzle-pelissä ei pitäisi olla tarvetta erilliselle vihjenapille. Ajoittain vaikeustasoa lisätään myös erilaisilla rajoittimilla: joskus kenttä pitää suorittaa aikarajoituksen sisällä, ajoittain pelaajalle annetaan tietty määrä liikkeitä. Erilaisia rajoituksia sisältävät kentät ovat onneksi perusluonteeltaan erilaisia - vaatien joko nokkeluutta tai nopeutta - mutta jo entuudestaan turhautunut olo vain kasvaa, kun televisioruudulle lyödään laskuri.

Pikkuista puzzle-hetkeä kaipaaville Cubikolor saattaa olla unelmien täyttymys, tai edes miellyttävä pikku välipala, mutta parempiakin puzzleiluja ilmestyy markkinoille vähän väliä. Allekirjoittanut lähinnä kiitti jumalaansa siitä, ettei Cubikolorissa joutunut pelaamaan Rubikin kuutiolla.



Mimic Arena



Muiden pelien tavoin Mimic Arena luottaa yksinkertaisen konseptin voimaan. Towerfallin kaltaisessa Mimic Arenassa 2-4 pelaajaa ottavat lokaalisti - ja vain lokaalisti, nettipeliä ei ole tarjolla - yhteen pienellä tasohyppelyareenalla, kunnes yksi seisoo vihollisruumiiden keskellä voittajana. Vaikka pienet pelimekaniikalliset oivallukset onnistuvatkin viihdyttämään hetken aikaa, Mimic Arenasta on vaikeaa löytää mitään erityisen kehuttavaa - tai haukuttavaa.

Towerfallin pikselisöpöilyn sijaan Mimic Arenan visuaalinen anti kaikuu neonväreillä höystetty teknotulevaisuutta. Miljööseensä istuva aseistus tarjoilee turpamättöihin useampaa scifi-tuikutinta: on bumerangin lailla lentelevää pommia, raidetykkiä ja hitaita plasmapalleroita ampuvia sädettimiä. Ympäri kenttää löytyvät aseet eivät suoranaisesti huou omaleimaisuutta, mutta tarjontaa on riittävästi erilaisia pelityylejä varten.


Kymmenkunta kenttää ja kolme pelimuotoa tarjoavat näennäistä vaihtelua, mutta erot ovat varsin vähäpätöisiä. Kentät koostuvat pitkälti erilaisista esteistä ja tasoista, jolloin kentät sulautuvat mielessä varsin nopeasti yhdeksi, geometristen kuvioiden täyttämäksi mössöksi. Ajoittain tramboliinit ja teleportterit tarjoavat tilaa taktikoinnille, muuten kentät jatkavat samaa linjaa alusta loppuun. Mimic Arenan suurin juju on nimensä mukaisten mimicien olemassaolo: kun pelaaja kuolee, pelimaailmaan syntyy pelaajan liikkeet kopioiva mimic. Mimicien käyttö vaihtelee pelimuodosta riippuen, mutta doppelgangereilla kikkailu ei alkuinnostuksen jälkeen kanna pelimekaniikkana; idea klooneilla kikkailusta on hauska, muttei riittävä syy palata pelin pariin.

Pelimuodoista omintakeisin, infiltration, pakottaa pelaajat kulkemaan vihollistensa maaliin, yrittäen saada perässä seuraavat mimicit perille pisteen saamiseksi. Infiltration on ainoa pelimuoto, joka yrittää millään tavoin erottautua pelien massasta; muut pelimuodot, deathmatch ja survival, jatkavat kilpa-ammuskeluiden perinteitä. Ensimmäisessä ammuskellaan vihollisia oman pistetilin kartuttamiseksi, toisessa ammuskellaan vihollisia heidän pistetilinsä rokottamiseksi.


Mimic Arenasta on vaikeaa jauhaa, sillä peli tuntuu huonoine sekä hyvine puolineen harmillisen unohdettavalta tekeleeltä. Yksinpeliä ei löydy eikä moninpelikään kanna internetin yli, joten Mimic Arenaa uskaltaa suositella vain, jos kaverit asustavat saman postinumeron alla. Tällöinkin kannataa miettiä josko markkinoilta löytyisi jokin mielenkiintoisempi bilepeli, sillä Mimic Arenan itseääntoistavat kentät, nopeasti kuluneet pelimekaniikat ja unohdettava tyyli on kaluttu nopeasti läpi.




V2.fi | Matias Puro
< Pelataanpa Live: Kal... V2.fi kokeili: Asset... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

61817

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova