Nintendo Switch 2:lle julkaistaan jatkuvalla tahdilla pelejä, jotka on jo kertaalleen V2.fi:ssä arvioitu muilla alustoilla. Joululomalla pelailin kinkkua sulatellessa kahden Ubisoftin tutun pelisarjan tuoreimpia osia.


V2.fi-arvio (PC - 4.5/5) linkki arvosteluun


PC-arviossaan Miikka aloittaa mainitsemalla, että RPoP on monilta osin sama peli kuin Dead Cells ja syy siihen on selvä: takana ovat samat tekijät. Itselläni ei ole kokemusta Dead Cellsistä, vaan olen luokitellut sen katsomieni videoiden perusteella “tasoloikat, jotka ovat minulle liian turhauttavia” -kategoriaan. Prince of Persia -sarjan pelejä olen toki vuosikymmenten aikana pelannut, mutta vahvimmat muistot niistäkin ovat… öh, yli 30 vuoden takaa.

Alkufiilis pelistä olikin se, että olin oikeassa - toikkaroin jo tutoriaalissa sen verran, että alkoi hirvittää, kauanko tätä pystyy pelaamaan, mutta osittain tohelointini oli kontrolleihin totuttelua. Totuus on kuitenkin, että pelissä on pintaa syvemmällä yllättävän monipuoliset mekaniikat, joiden perusasiat menevät nopeasti selkärankaan.

Kun prinssi huomaa palaavansa kuolemisen jälkeen takaisin eloon, saadaan roguemaisuus sidottua tarinaan ja vähitellen koukku syntyy vaikka kuolema kohtaa, ja kohtaa, ja kohtaa, ja kohtaa. Kierroksilla hahmon repertuaari ja arsenaali kehittyy paremmaksi ja uusien alueiden koluaminen on usein juuri se palkinto, jota konsolin hyllyyn palauttamista harkitseva pelaaja tarvitsee. Tarina antaa siihen vielä lisäruutia ja joidenkin kohdattavien hahmojen repliikitkin on ihan mainiosti kirjoitettuja.

2D-tasohyppelynä, animaatiomaisine grafiikkoineen toteutettu peli tuo paikoitellen mieleen juurikin sen ensimmäisen Prince of Persian, vaikka onkin huomattavasti nopeatempoisempi ja monipuolisempi. Jollain tapaa pelisarjan luuranko on saatu siis pidettyä mukana, vaikka ollaan pitkällä uudella vuosituhannella ja useimmat kikat on sovellettu aivan toisesta pelistä.

Pidän pelin ulkonäöstä, se soljuu mukavasti Switch 2:lla ja roguemaiset pienet kierrokset sopivat todella mainiosti käsikonsolilla pelattavaksi aina kun on hetkinen aikaa. Valitettavasti omassa selkärangassani ei ole niin paljon sitkeyttä, että olisin jaksanut montaa viikkoa peliä tosissani vääntää, mutta aina silloin tällöin peli tulee edelleen käynnistettyä, mikäli Switch käden etäisyydellä lojuu. Pelihirmu Miikkahan läpäisi RPoP:n ensimmäisen kerran parissa illassa.




V2.fi-arvio (PS4, 4/5) linkki arvosteluun


Siitä on hetkinen aikaa kun olen Assassin’s Creed -peliin syventynyt ja edellinen, jota enemmän pelasin, taisi olla AC3, johon hieman petyin suuresti pitämäni AC2:n jälkeen. Sen jälkeen olen kokeillut pelisarjan pelejä vain satunnaisesti (Black Flagin aloittaminen kiehtoo yhä). Vuoden vaihteessa ehdin pelailla kuitenkin kaikenlaista, joten ehkä aivoni olivat eri asennossa, kun AC: Shadows Switch 2:n ruudulla käynnistyi - sehän nappasi mukaansa.

Johtuen AC-pelailuni harvinaisuudesta viimeisen 15 vuoden aikana, en ollut täysin tietoinen muun muassa siitä, kuinka vahva osa Animus ja “nykyaika” pelisarjaa tätä nykyä ovat. Shadows alkaakin yllättävän vahvalla scifi-meiningillä, mikä nostatti kulmakarvojani positiiviseen muodostelmaan ennen 1500-luvun Japaniin loikkaamista. Kaikesta edellä mainitusta johtuen peli ei aluksi itselleni tuntunut edes kovin Assassin’s Creediltä, vaikka Matias omassa arviossaan nimenomaan mainitsee, että “Heti alkuun on hyvä todeta, että Shadows on ehtaa Assassin’s Creediä. Heti alkuun on myös huono todeta, että Shadows on ehtaa Assassin’s Creediä”.

Shadowsin pääkikkana on kahden hahmon välillä vaihtelu: Naoe-ninjana pelaaminen on tutunomaisempaa salamurhailu-hiiviskelyä ja Yasuke-samurai runnoo vastustajiensa läpi vyöryvän järkäleen lailla taitavammin taistelen. Itse pidin ehkä Naoella pelaamisesta hieman enemmän, mutta Yasuke tuli tarpeeseen jos vastustajat eivät heti kellistyneet. Monet Naoen apuvälineet myös virtaviivaistivat pelaamista mukavasti.

Kannettavassa muodossaan Switchin ruudulla AC: Shadows esittelee paikoitellen erittäin kauniita maisemia. Vaikka ruudunpäivitys pysyikin tasaisena, niin tuli havaittua, että täysin mutisematta kyseiset maisemat eivät ihan aina pyörineet. Siellä täällä esimerkiksi varjot bugailivat ja tekstuurit poksahtelivat, vaikka mitään pelielämyksen itselleni rikkovaa ei audiovisuaalisella puolella ollutkaan ja porttaus tuntuu taitavasti tehdyltä. Myös käyttöliittymä mukautuu pikkuruudulle sopivaksi.

Perinteiseen Ubisoftin tapaan pelissä on pelattavaa kymmeniksi ja kymmeniksí - jopa yli sadaksi tunniksi. Välipäivinä ehdin tyypittää sitä noin viitisentoista tuntia, enkä ainakaan vielä ehtinyt turtua tai turhautua. Kahden hahmon vaihtelu, uusi ympäristö, sopiva (säädettävä) vaikeustaso sekä pitämäni pidempi tauko AC-peleistä olivat varmaankin osallisia asiaan.