Tuorein sisältö

Detroit: Become Human

Arvioitu: Playstation 4
Genre: Toimintapelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: Quantic Dream
Julkaisija: Sony Computer Entertainment
Julkaisupäivä: 25.05.2018
Pelin kotisivut
Manu Pärssinen

24.05.2018 klo 15.00 | Luettu: 6155 kertaa | Teksti: Manu Pärssinen

Joku taitaa nähdä taas unta sähkölampaista
Ennen kuin luette alla olevan arvostelun, kannattaa lukea ennakkotestini sekä tekijän haastattelu, vaikka joitakin samoja asioita tässäkin sivutaan.

Tee siis valinta:
- Lue tämä ensin tai
- Jatka eteenpäin...


“This is not just a story, this is our future”, kertoo pelin ‘juontajana’ toimiva androidineitonen ja kyllähän se jossain määrin mahdollista on, 20 vuodessa tapahtuu varmasti paljon juuri tällä teknologian alalla. Detroit: Become Humanissa ollaan siinä tulevaisuudessa, jossa robotit ovat yhtä arkipäivää kuin kännykät nykyään: ne auttavat vanhuksia, hoitavat lapsia, siivoavat, vartioivat ja niin edelleen - sekä ovat joidenkin mielestä kakkosluokan kansalaisia, jotka vievät työpaikat ja ovat liiankin täydellisiä. Tästä seuraa tietenkin jännitteitä monellakin tavalla. Tarina seuraa kolmea androidia: Karaa, Connoria ja Markusta, sekä androidityövoimaa riivaavaa poikkeavuusvitsausta. Poikkeavat androidit ovat kehittäneet tunteita, unelmia ja halun olla vapaita. Ei ole vaikea arvata, että tarinasta voi poimia viittauksia muun muassa rasismiin, maahanmuuttajiin, orjuuteen ja ihmisoikeuksiin.

Valintatalon kassalla


Quantic Dreamin pelit ovat aina olleet siinä rajalla, että pitääkö niistä puhua peleinä vai interaktiivisina elokuvina ja tällä kertaa ennakkolupaukset kertoivat, että mukana on paljon edellisiä (Heavy Rain, Beyond: Two Souls) pelejä enemmän pelaajan tekemistä. Astetta syvemmälle mentäessä kantava idea on kuitenkin valintojen tekeminen, mikä käy erityisen selväksi, kun yhden peliosion selvittää. Lopuksi näytetään nimittäin kaaviokuva, joka näyttää (vaan ei spoilaa), mitä muita valintoja olisi voinut tehdä ja kuinka monta loppuratkaisua tarinapätkällä olisi voinut olla. Joskus niitä on vain yksi, joskus jopa kymmenkunta.


Pelin ensimmäiset pari tuntia olivat minulle ennakkotestin myötä tuttuja, joten tällä pelikerralla pystyin jo hieman saamaan osviittaa siitä, mitä vaikutusta valinnoillani oli. Alussa ei tehdä kovin isoja polun haarautumisia, mutta pelin tekijät vakuuttivat, että jotkut ensimmäisissäkin kohtauksissa tehdyistä valinnoista vaikuttavat kokonaisuuteen. Sen voin sanoa, että se, miten peli jatkui hahmojen esittelyjen jälkeen tilanteiden eskaloiduttua yllätti minut. Kolmen viikon malttamaton odotus kannatti.

Valintoja on merkitykseltään monentasoisia ja niistä useimpien tärkeysasteen kyllä tunnistaa. Hahmo voi valita, kaiveleeko ympäristönsä kaikki nurkat ja sillä on merkitystä tai sitten ei - väittäisin, että todennäköisesti päätyy kuitenkin suurinpiirtein samaan pisteeseen. Muiden hahmojen kanssa keskustellessa voi tehdä valintoja, mutta joskus niissäkin tulee vastaan ns. ‘laiskoja dialogeja’, eli kaikki vaihtoehdot voi sanoa, kunhan jossain vaiheessa sanoo sen, millä on oikeasti merkitystä. Sitten tulee tilanteita, joissa oikein alleviivataan, että tässä tarina nyt haarautuu, että otatko sinisen vai punaisen pillerin. Ja silloin sitä joskus joutuu tekemään eri tavalla, kuin oli itse toivonut tai ajatellut tarinan etenevän.

Poikkean vain tuolla pikaisesti



Joskus Quantic Dream pistää pelaajan tekemään niin turhanpäiväisiä asioita, että väkisinkin miettii, miten joku - sanotaanko perinteisempi - pelistudio olisi samat asiat toteuttanut. Välillä sitä taas huomaa, kuinka ovelasti tarinan kutojat ovat solmineet vihjeitä ja vinkkejä sen turhankin tekemisen lomaan. Melkein kaikki liittyy kaikkeen, mutta jos otetaan askel taaksepäin ja oikein kuoritaan kerroksia pelin päältä, ovat pelilliset mekaniikat lopulta jopa tuskastuttavan yksinkertaisia. Joko sitä pelataan jättipitkää FMV-osiota, jossa pitää painella oikeita nappeja oikeaan aikaan tai sitten etsintäpeliä, jossa skannataan joka nurkka seuraavan asian tekemiseksi, kunhan R2:n painallus on ensin kertonut sen, mitä pitää tehdä. Varsinkin yhdessä vaiheessa tehty symbolien metsästys haukotutti jo puolivälissä. Pelaaja on loppujen lopuksi talutusnuorassa, vaikka sitä voi vähän eri suuntiin nykiäkin. Ja tämä pitää paikkansa, pelasi sitten Karalla, Markuksella tai Connorilla.


Vaikka Detroitin tarinasta ja meiningistä enimmäkseen nauttikin, välillä sitä huomasi, että oli koskenut viimeisen vartin aikana ohjaimeen kahdesti, eivätkä nekään olleet välttämättä olleet valinnan tekemisiä, vaan vain tekemisiä, joilla näennäisen interaktiivinen välinäytös pääsi nytkähtämään eteenpäin. Rytmitysongelmia siis on, varsinkin kun taistelukohdissa sitten pitää olla silmä ja sormet salamannopeasti tarkkana, etteivät asia etene toisin, kuin on suunniteltu (tai sitten ne etenevät siten vääjäämättömästi, teki mitä tahansa). Tosin ensimmäisellä pelikerralla sitä on mahdoton tietää, olisivatko asiat menneet niin vai eivät - ainakaan ennen kuin näkee lopun tarinakaavion.

Kauneus on pinnassa ja pintaa syvemmällä


Jos Detroitin yksityiskohtaisia ympäristöjä pyörittelee lujaa kameralla, tökkimistä on luvassa ainakin perus-PS4:llä. Muutenkin on havaittavissa, missä kohtaa polygoneista ja tekstuureista on säästelty, mutta kun taustan detaljit on blurrattu ja pelihahmo lähikuvassa, voi että on komeata uncanny valleyta. Eikä Detroit ruma ole muutoinkaan, välillä valojen ja varjojen leikki tekee siitä hyvinkin realistisen oloisen. Erityisen huomionarvoisia ovat myös valitut kamerakulmat ja kamera-ajot, joista voisi keskitasoa parempi Netflix-leffaohjaajakin olla enemmän kuin tyytyväinen.


Se, että suurin osa hahmoista on androideja on myös hyvä tekosyy sille, että joskus jotkut liikkeet saattavat töksähtää, vaikka muuten animaatio (tai liikkeentallennus) onkin huippuluokkaa. Realistisuuteen pyrkivissä peleissä on valitettavasti aina se kääntöpuoli, että illuusio särkyy pienemmistäkin asioista. Detroitissa suurin sellainen on “ei kannata mennä tähän suuntaan”-seinä, mutta pienempiäkin tulee matkan varrella vastaan.

Näyttelijät tekevät enimmäkseen erinomaista työtä, ovathan he alansa ammattilaisia. Muutama roolisuoritus on selkeästi toisia parempi, mutta kyllä toteutus siltä osin on vähintäänkin laadukasta. Sama pätee myös äänitehosteisiin Detroitin kaduilla ja hylätyissä rakennuksissa. Musiikki paisuu toisinaan ehkä liiankin mahtipontiseksi elokuvamaisuudessaan, vaikka välillä siinä kuuluu myös mukavia kaikuja kasarisyntikoista ja science fiction -maalailusta.

Tunteet ne on tinamiehelläkin


Loppujen lopuksi tarina on se, millä Quantic Dream edelleen jyrää. Pelillisyyttä luvattiin aiempaa enemmän, mutta silti se on Detroitin heikoin lenkki. Jos olisin ahminut kolmen androidin tarinan vaikka 15-tuntisena tv-sarjana, olisinko saanut siitä enemmän vai vähemmän irti? Se on siinä ja siinä, ehkä kuitenkin hieman vähemmän. Välillä tuntui, että käsikirjoitusta oli mietitty sellaisella pieteetillä, että jokainen lausekin alleviivasi jotakin muuta asiaa tai liittyi kokonaisuuteen. Tai ehkä vain mietin liikaa. Joka tapauksessa mieleen tuli, että tarina olisi voinut tehdä vielä isommankin vaikutuksen, jos se olisi ollut perinteisemmän pelin tyyliin välinäytöksinä. Siis ilman, että meikäläisen valinnat ja näppäinsotkut vaikuttivat tarinan etenemiseen. Kuinka monta kertaa voi mennä sekaisin L1 ja R1?


Ainakin nyt voin vielä mennä yrittämään erilaista loppuratkaisua. Ensimmäisen pelikerran jälkeen saavuttamani oli nimittäin sen verran masentava, että pakko on käydä koittamassa, miten asiat voisivat mennä toisin - jos edes voivat. Tässä pelin maestro Cage kumppaneineen on siis tällä kertaa onnistunut - ainakin osa pelistä tekee mieli pelata uudelleen.

Toinen asia, jossa QD on onnistunut on se, kuinka peli vaikuttaa pelaajaan. Yllätyin itsekin, kuinka muutin pelikäytöstäni käytössä olevasta hahmosta riippuen - ja sitten saatoin taas muuttaa sitä jopa päinvastaiseksi kun tapahtumat etenivät kohti yhä harmaampaa ja harmaampaa aluetta moraalin, inhimillisyyden ja selviytymisvietin mustavalkoisella rajalla. Jokainen pelattava hahmo herätti minussa erilaisia tunteita - ainakin jossain kohtaa peliä. Neljästä tähdestä ei tämän vuoksi paljon jääty.

V2.fi | Manu Pärssinen

Detroit: Become Human (Playstation 4)

Pelimekaniikat peittävä pätevä scifitarina, jonka pelaaja voi itse sössiä. Komeasti toteutettu tulevaisuusvisio on tuttu monesta scifistä, mutta mukaan on saatu myös nykypäivän polttavia aiheita.
  • mietitty kokonaisuus tarinan takana
  • muutamat yllärit
  • visuaalinen toteutus
  • eri polkujen kokeilu
  • oman fiiliksen muuttuminen
  • simppelit pelimekaniikat
  • toiminnan rytmitys
  • turhat liike- ja kosketuskontrollit
  • illuusion mureneminen
< Titan Quest... Agony... >

Keskustelut (2 viestiä)

IGN

25.05.2018 klo 10.07

0/10
-Ei räiskintää
-Ei Xboxille
jaa

27.06.2018 klo 08.15

Hyvä arvostelu. Itselle tuli lähinnä sellanen olo että tarinaltaan peli yrittää olla jotakin olematta oikeastaan mitään. Tuntu lähinnä tekotaiteelliselta, sama ongelma mulla oli myös Beyond Two Soulsin kohalla.

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova