Suomalaisen Channel37:n esikoispeli The Last Caretaker saapui Steamin Early Accessiin viime vuoden lopulla. Tutustuin post-apokalyptiseen selviytymispeliin jo tuolloin parin illan ajan, mutta The Last Caretakeria on päivitetty sen verran aktiivisesti, että vedenpaisumuksen valtaamalle planeetalle on syytä tehdä toinenkin visiitti.




Viime ennakovilkaisun jälkeen peli on menestynyt varsin hyvin. Pelaajamäärät lasketaan tekijöiden mukaan sadoissa tuhansissa, eikä pelistä ole julkaistu vielä edes 1.0 -versiota – konsoliversioista puhumattakaan.

Jos olet missannut aiemman ennakon, eikä The Last Caretaker kuulosta lainkaan tutulta, kerrataan nopeasti perusasiat. “Viimeinen talkkari” on avoimen maailman survival-crafting -peli, joka yhdistää Kevin Costnerin tähdittämän Waterworldin sekä Pixarin Wall-E:n: tulevaisuuden maapallo on vedenpaisumuksen valtaama, erakoitunut planeetta, jonka aika on unohtanut. Pelaaja ohjaa ikiunesta heräävää robottia, jonka teräskallon sisällä kuuluva ääni ohjaa kohti mystistä Lazarus-kompleksia: kompleksi mahdollistaa ihmiskunnan seuraavan luvun, lähettämällä ihmisalkioita avaruuden turvaan. Homo sapiensien henkiinherättäminen vaatii kuitenkin roppakaupalla myrskyisiä merimaileja, lukemattomia välietappeja sekä tappavia vihollisia. Onneksi pelaajalla on turvanaan liikkuva tukikohta ja koti, eli ikioma laiva.


Marraskuista ensijulkaisua on seurannut kolme suurempaa päivitystä. Joulun alla julkaistu Update 01: Last Humans lisäsi peliin luolia, tavaroita ja ajettavan trukin. Helmikuinen Update 02: Ocean - The Final Frontier taas sisälsi vauhdikkaan vesiskootterin, luotaimen, aluksen kustomoinnin sekä huonekaluja. Maaliskuun puolivälissä ilmestynyt Update 03: Curiosity Wakes taas toi uusia moduuleja, rinnalla taistelevia robottikavereita, pelaajahahmon kustomoinnin, uusia vihollishaityyppejä (mukaan lukien hain, jolla on selkään pultattu laserase!) sekä komitean, johon maapallon raunioista pelastetut ihmiset voivat liittyä.

Edellä mainittujen lisäysten lisäksi jokainen päivitys on kasvattanut pelin tehtävälistaa sekä tuonut uusia, tutkittavia alueita. Myös pelin toimivuutta on paranneltu kaikilta osin.



Nyt voin sanoa, että The Last Caretaker on varmasti tullut tutuksi, sillä pelikelloon on kertynyt viimeisten viikkojen aikana yli 70 tuntia. Tuntikymmenten aikana olen löytänyt lukemattomia rakennuksia, piilotettuja tarinoita sekä tavaroita, jotka ovat hiljalleen valoittaneet The Last Caretakerin maailmaa – sekä kasvattaneet robottini resurssilaaria. Vaikka ajatukseni ja tunteeni myötäilevät pääasiallisesti marraskuisia tuntemuksia, pelikokemuksesta on tullut kuukausien mittaan paljon eheämpi ja täydempi. Vaikka viilattavaa, korjattavaa ja tasapainotettavaa riittää, The Last Caretaker alkaa tuntua enemmän julkaisukelpoiselta versiolta kuin glorifioidulta betatestiltä.


Lisäykset ovat itsessään pienehköjä. Esimerkiksi trukit ja vesiskootterit saattavat tarjota hetkellistä hupia, mutta niiden käyttökelpoisuus on varsin rajattua. Sama pätee parannuspiikkien, pimeänäkölasien ja kukkapenkkien kaltaisiin tavaroihin. Pian lisättävä gyrokopteri saattaakin jo tuoda mukanaan aidosti merkittäviä muutoksia pelaamiseen. Toisaalta on kuitenkin hyvä mainita, että vaikka yksittäiset lisäykset eivät yksinään muuta pelikokemusta merkittävästi, yhdessä ne antavat tunteen että luiden ympäriltä alkaa löytyä lihaa.

Ympäristöt ovat olleet pääosin sekä vaihtelevia että mielenkiintoisesti toteutettuja, joskin samanlaisten vihollisten loputon tuhoaminen puuduttaa. Räiskiminen ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hauskaa, että yhteenotot viihdyttäisivät. Tekijät ovat kyllä ilmoittaneet, että tulevaisuudessa toimintapuolta monipuolistetaan muun muassa uudenlaisilla aseilla, joten ehkäpä ongelma on jo tiedossa. Useimmat ympäristöt tarjoavat sekä salaisia piilopaikkoja että logistisia haasteita, jotka pitävät pelaamisen mukavan vaihtelevana.


Jotakin The Last Caretakerin täytyy myös tehdä oikein, sillä olen hinkannut samaa looppia tuntikymmenestä toiseen: seilaan uuteen paikkaan, hakkaan tai lasautan vihamieliset limamörmelöt sekä robottipallerot, -herhiläiset, -madot ja -sirkat tuusannuuskaksi, ja lopuksi kierrätän kaiken irtirevittävän materiaalin joko teollisen jyrsijän tai sirkkelin kautta. Kun kaikki rahtikonttia pienempi on silputtu uudelleenkäytettäväksi materiaaliksi, harkkomuotoiset materiaalit sullotaan arkkuihin ja matka jatkuu kohti seuraavaa, horisontissa siintävää etappia.

Haluaisin sanoa, että pelituntien kertyminen johtuu puhtaasti nerokkaista mekaniikoista, palkitsevasta tutkimisesta tai miellyttävästä näpertelystä, mutta vaikka kaikkia niitä löytyy pelistä, mukana on myös aimo annos liskoaivoja koukuttavaa psykologiaa. Kun pelin sykli sekä rytmi tulevat tutuiksi, aivot menevät huomaamatta autopilotille ja tuntikausien grindi lähtee käyntiin.


Dopamiinireseptorit kiittävät numeroiden kasvaessa, mutta toisaalta ylitsepursuavia resurssilaareja katsoessa fiilis on samanlainen, kuin Wall-E:n tarkastellessa loputtomista roskakuutioista kohonnutta kaupunkiaan: onko tässä yhtikäs mitään järkeä? Onko taustalla ihmispsykologian moraaliton hyväksikäyttö tahi meditatiivisen zen-tilan synnyttäminen, on kait jokaisen itsensä päätettävissä.

Etapilta toiselle seilatessa The Last Caretakerin tunnelma muuttuu pehmeän melankoliseksi. Upean aava, mutta ahdistavan autio vesimaailma henkii elettyä elämää ja ihmiskunnan typeryyden tuhoamia mahdollisuuksia. Hiljalleen lipuvan laivan kannella tulee useinkin pohdittua tosimaailman päätöksiä. Vinjettimäiset, pienet tarinat pelin maailmassa tukevat ajatuksia.



Päätön seilaaminen puuduttaisi nopeasti, mutta viimeisimmässä päivityksessä esitelty Council of Humanity tarjoaa pitkäaikaisia tavoitteita: avaruuteen lähetetyt ihmisalkiot voi nyt liittää erilaisia taitoja vaativiin komiteoihin, jolloin hyvin spesifien ihmisten kehittäminen muuttuu suurimmaksi haasteeksi. Kun ihmiskunnan tulevaisuus kaipaa opettajia, tutkijoita ja insinöörejä, 50 stevarin lähettäminen kiertoradalle ei hyödytä ketään.

Tekniselläkin puolella on nähty kehitystä. The Last Caretaker tuntuu nyt paljon sulavammalta sekä paremmin pyörivältä peliltä, vaikkakin bugit vaivaavat yhä joka käänteessä. On kyse sitten yhteentörmäyksen stratosfääriin sinkauttamista esineistä, bugaavista tehtävätavoitteista tai vaikkapa ankkuriköyden spastisesta sinkoilusta, korjattavaa riittää edelleen. Yleinen toimimattomuus on niin yleistä, että jos jonkin pitäisi kaiken järjen mukaan toimia muttei silti toimi, järkevintä on uudelleenkäynnistää peli. Resetointi korjaa monesti niin alkioita suojelevat kapselit kuin putkiliitännät.


Nykyisessä muodossa pelin “jankkiys” latistaa monia asioita, joissa on potentiaalia paljon suurempaan: esimerkiksi loputtomalla merellä saalistavat hait eivät ole läheskään niin pelottava uhka, koska huomaamattoman pienet sivuliikkeetkin riittävät monesti sekoittamaan vihollisen reitinhaun. Pelaajan rinnalla taistelevat robottikaveritkin sekoilevat ja jumittelevat tuon tuosta. Teknisiä probleemia osaa tietysti odottaa, ennakkoversio kun on kyseessä. Valmista ja täysin hiottua kokemusta ei kuitenkaan ole – toistaiseksi – saatavilla.


Mitäs seuraavaksi sitten on tiedossa? Pelintekijät ovat aiemmin tiedottaneet, että päät pidetään kylminä ja korjauslistaa lyhennetään määrätietoisesti kohta kohdalta. Samalla peliin on tarkoitus lisätä tasaisella tahdilla vieläkin uutta sisältöä, ennen kuin lopullinen, konsoleillekin julkaistava 1.0-versio siintää edessä.

Olisi mahdotonta (ja typerää) antaa ostosuositusta ennakkoversion perusteella, mutta jo pelituntien perusteella uskaltaa sanoa, että jotakin The Last Caretaker tekee oikein! 30 euron hintalappukaan ei päätä huimaa, jos haluaa tukea suomalaista peliteollisuutta ja pelastaa ihmiskunnan Kevin Costnerin painajaiselta.