En tiedä, terävöityvätkö aistit yhden uupuessa, mutta tarinoita rajoitukset pukevat. See on sama satu maailmanlopun likaisista junteista kuin Mad Max ja helmikuun Tribes of Europa, paitsi että virus on tehnyt kaikista sokeita. Jason Momoan hahmo Baba Voss on heimopäällikkö, koska hän on iso. Hän on kiinnostava jo siksi, koska elämä on vaikeampaa. Alfauroksen ponnisteluissa on samantapaista surumielisyyden ja puhtaan eeppisyyden tuntua, jota 80-luvun Conan Barbaari viritteli eri keinoilla.

Baban lammesta uupuvat nuijapäät, joten hän on nainut raskaana olevan muukalaisen. Naista vainoavaa armeijaa mätkitään synnytyksen hetkellä. Logiikasta löytyy aukkoja, mutta jos pää käy ylikierroksilla, sokeat ja taikauskoiset sankarit sallivat luovankin ajattelun: ehkei ansamekanismi vuoren rinteellä ole niin massiivinen kuin tyypit kuvittelevat? Hyvää tahtoa ansaitaan silauksilla, kuten sokeiden soturien harkituilla pyrähdyksillä.

Hyökkäyksen toinen aalto on liikaa. Baba pysähtyy tietoisesti arvostamaan sitä lyhyttä hetkeä, kun hänellä oli perhe, mutta kätilö ilmoittaakin, että metrin päähän on ilmestynyt silta, joten ei muuta kuin pakoon. Muutama tällainen hetki on huvittava. Perusideaa sokeuden romahduttamasta maailmasta voidaan pitää ongelmallisena. Sokea ei välttämättä tahdo kuulla, että näkevä kriitikko liikuttuu sokeuden yleisestä kamaluudesta. Mielestäni tasapaino toimii. Sokeat osaavat elää niinkin normaalisti, että osalla on aikaa ryhtyä uskonnollisiksi mulkuiksi.

Rokotan rytmistä eli alun tekstilaatikoista ja siitä, että "ensimmäinen luku" jatkuu kylän hylkäämisen jälkeen. Hyvässä lykyssä sarja ei kerro kävelystä, sillä uusi mesta löytyy jo. Vilahdus pahisten kaupungista on lupaava, sillä tumputtava ja utuinen pomoleidi ei ole normaali, peilikuvalleenkin virnistelevä narsisti. Joku tulee näkemään sarjan aikana, mutta toivottavasti se on tapa kommentoida vakiintunutta fantasiaa.


Dave Bautista on mukana ensi viikolla alkavalla 2. kaudella ja kolmaskin on tulossa.

Jakso 1-2 >

Katsottu: Apple TV+