Tuorein sisältö

Assassin's Creed Rogue

Arvioitu: Xbox 360
Genre: Seikkailupelit, Toimintapelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: Ubisoft
Julkaisija: Ubisoft
Pelin kotisivut
Matias Puro

26.12.2014 klo 11.00 | Luettu: 3218 kertaa | Teksti: Matias Puro

Vielä kerran vesille
Ubisoftin Assassin’s Creed muistuttaa jo vuosipäivitystahdiltaan urheilupelejä. Jokavuotinen historiaspektaakkeli on tutustuttanut pelaajille niin renesanssiajan Italiaa kuin ristiretkien Lähi-Itää. Tämän syksyn tuplajulkaisuissa esitellään Ranskan vallankumous Assassins’s Creed: Unityssa, Rogue taas lämmittelee vanhoja vesiä itsenäisyydestään kamppailevassa Amerikassa.

Takinkääntäjä



Vuosituhansien vääntö temppeliritarien ja salamurhaajien välillä jatkuu jatkamistaan. Tietynlainen loppunäytelmä koettiin, kun Desmond Milesiin keskittynyt alkuperäistrilogia sai päätöksensä, mutta historiassa riittää tarinoita kerrottavana. Vaikka pelien sisältö toistaa itseään jatko-osasta toiseen, Roguen kahtena pääpilarina toimivat Assassin’s Creed 3 ja Black Flag. Ensinmainitussa esitelty ja jälkimmäisessä hiottu merenkäynti nousee jälleen pääosaan, kun merien veteraani Shay Cormac suorittaa veljeskunnan tehtäviä pitkin Amerikan itärannikkoa. Merenkäynnin ohella kolutaan totuttuun tapaan saaristoja ja muutamia suurempia kaupunkeja, joiden keräilykamojen ja sivutehtävien parissa voi kuluttaa pienen ikuisuuden. Rogue myös kutoo kolmannen osan ja Black Flagin maailmaa yhtenäisemmäksi, joten tosifanit palkitaan tutuilla naamoilla ja viittauksilla aiemmin koettuihin tapahtumiin.

Meininki on kaikin puolin tuttua kauraa, vaikka juonipuolella yritetäänkin saada jotakin uutta aikaiseksi. Murhaparkouraajia kaivataan jälleen kerran puolustamaan vapautta, kun temppeliritarit yrittävät luoda orjuutetun utopiansa maan päälle. Maaginen manuskripti kertoo ikiaikaisten, voimakkaiden reliikkien olinpaikat, joten kirjasen hallussapitäjällä on käytännössä avaimet maailmanherruuteen. Kahakoinnin keskittyessä manuskriptin omistukseen Rogue yrittää heittää laakapalloa päähenkilöllään: reliikkien aiheuttaessa mittavaa tuhoa siviiliväestölle Cormac yrittää tuhota manuskriptin, pettäen veljeskuntansa. Mutkien kautta Cormac löytää uuden kodin temppeliritarien riveissä salamurhaajien salamurhaajana. Mielenkiintoiset juonikiemurat eivät silti säväytä tarinankerronnan laimeuden vuoksi. Hahmoja ei syvennetä, tapahtumia ei pohjusteta, eikä kokonaiskuva ole ikinä täysin selvillä, joten asiat vain tapahtuvat tapahtumisen vuoksi. Rogue yrittää myös punoa kahden aiemman osan juonet yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka seurauksena pelin oma tarina muuttuu sirpaleiseksi sekamelskaksi.


Näkökulman vaihdos taistelurintaman toiselle puolelle on hyvä idea, mutta tarina on mustavalkoisuudessaan niin lattea, ettei mistään saada mitään irti. Ristiriitaa tai moraalista kamppailua ei synny, koska roolit vain vaihdetaan päittäin; tällä kertaa temppeliritarit ovat kivoja ja salamurhaajat ilkimyksiä. Cormac mukailee sarjan muita päähenkilöitä, kaikilla huonoilla tavoilla. Ylikorostetulla irkkuaksentilla solkkaava antisankari vetää koviksen rooliaan antaumuksella, eikä kliseiltä vältytä. Maailmaa vihaava murjottaja saa hieman lihaa luidensa ympärille muodonmuutoksensa yhteydessä, mutta yhden luonnekarikatyyrin vaihtaminen toiseen ei tee hahmosta elävää. Pahvisuus pätee myös sivuhahmoihin, jotka ovat toinen toistaan unohdettavampia ilmestyksiä. Historiaspektaakkelin lisäksi myös nykyaikaan sijoittuvat osuudet tekevät paluun. Abstergo Entertainmentissa työskentelevä, nimetön ja mykkä janari jatkaa Black Flagista tuttua hakkeriminipelailua maailmaa elävöittävän infotilpehöörin toivossa.

Vesitettyä rommia


Ubisoftin pelisuunnittelun kloonimaisuus tuli turhankin selväksi pelatessani Roguen kanssa samanaikaisesti neljättä Far Cryta. Molemmissa peleissä on avoin maailma täynnä keräiltävää kamaa, kivuttavia torneja ja tuhottavia linnakkeita. Pelien juonet ja hahmot kärsivät samoista ongelmista, eikä sivutehtävien suunnittelutyöhön ole panostettu. Jopa asunnon kalustelu ja varusteiden parantelu tapahtuu samalla tavalla. Yksi perustavanlaatuinen ero peleissä kuitenkin on: tunnelma. Siinä missä Far Cryn vuorimaisemissa fiilispelaaminen on täpissä, Roguen ruuti on märkää ja rommi vedellä laimennettua. Tunnelmallisuuden ollessa kadoksissa myös maailma menetti merkityksensä, eikä mikään ole avoimen maailman samoamiselle tappavampaa kuin meiningin tarkoituksettomuus. Uudistuksiakaan ei ole pahemmin luvassa, esimerkiksi ilmanpaineella toimiva kivääri on lähinnä uudelleenteksturoitu puhallusputki. Kranaatinheitin taas on kertakäyttöiseksi jäävä turhake, ja sen olemassaoloa hiiviskelypelissä on vaikea ymmärtää.


Sarjan faneille meininki on siis tuttua huttua: aikaa kulutetaan tutkimalla pelimaailmaa, suorittamalla sivu- ja päätehtäviä sekä pommittamalla paatteja. Keräiltävän kaman määrä on pöyristyttävä: pelaaja saa kyntää läpi maiden ja mantujen niin kirstujen, paperilappusten, pullopostien, karttojen, elukoiden nahkojen, animus-sirpaleiden, miekkojen kuin merilaulujenkin perässä. Olen suhteellisen varma, että jopa unohdin osan listasta! Mielettömyyttä lisää entisestään homman turhuus, millään kun ei ole pelaamiseen mitään merkitystä. Varsinaisia kokemuspisteitä tasoineen pelissä ei ole, ja käyttökelvotonta rahaa saa roppakaupalla muutenkin. Ilman päivittämistä Cormacin kyvyt ja ylitsepursuava varustevyö riittävät seikkailuun enemmän kuin hyvin ja purtilonikin pysyi pinnalla läpi pelin ilman suurempia paranteluja. Hommassa ei ole mitään logiikkaa edes pelin tarinaa ajatellen: miksi Cormac seilaa ryöstämässä kalastusveneitä rommitynnyrin toivossa, kun temppeliritarien rahakirstujen pitäisi olla pullollaan dubloneja? Black Flagin Kenway oli sentään varaton katurotta suurella unelmalla, Cormacin motivaatiosta ei ole tietoakaan.

Keräilykamalla täyteenahdetuksi pelialueeksi Pohjois-Amerikka tuntuu hälyyttävän tyhjältä. Maailma ei tunnu lainkaan elävältä, eikä karttojen suuri koko auta kuin pahentamaan tyhjyyden tunnetta. Seilattavan läänin koolla kun ei ole mitään väliä, jos määränpää on yhdentekevä. Autious kumpuaa sisällön puutteesta. Sivutehtäviä ja puuhasteltavaa on kyllä tarjolla, mutta niiden kaavamaisuus turruttaa nopeasti. Päätehtävät taas juoksuttavat hahmoa turhaan maailman ääristä töiseen: pelin alkupuolella seilasin kymmenisen minuuttia avomerellä nauttiakseni 30 sekunnin välivideosta määränpäässäni. Kun juoni on edennyt tarpeeksi antaakseen Cormacille vapaat kädet assassiinien teilaamiseen, yhteenotoista puuttuu niiden kaipaama dramaattisuus. Salamurhaaminen on muutenkin kampanjassa toissijaista, vaikka vartijoiden ammattimainen hiljennys onnistuukin ajoittain viihdyttämään. Laivastotaistelutkin ovat turhuudestaan huolimatta yhä jännittäviä, mutta mitä pidemmälle pelissä etenin, sitä useammin huomasin ohittavani seilaamisen kokonaan teleporttaamalla paikasta toiseen.

Väsynyt välityö



Vanhan sukupolven konsolipeliksi Rogue näyttää yllättävän hyvältä. Lumiset maisemat ja raivoava meri vakuuttavat, vaikka uusien hittipelien näyttävyyteen ei päästäkään. Tekniset rajoitukset iskevät kuitenkin auttamatta vastaan. Tasaisin väliajoin tekstuurit katoilevat, ruudunpäivitys takkuaa ja tekoäly sekoilee omiaan. Mahdottomaksi pelaaminen ei missään vaiheessa äidy, mutta konsolin sietokykyä selvästi koetellaan. Peli ansaitsee erityismaininnan soundtrackistaan, joka onnistuu nostamaan monet hetket keskinkertaisuuden suosta.

Rogue jää kaikin puolin vaillinaiseksi kokemukseksi. Tekele kelpaa lähinnä turhaksi tosifanien kuriositeetiksi, jonka työksi jää seilata vanhoilla vesillä seuraavaa osaa odotellessa. Juonen rampauttaa paitsi heikko tarinankerronta, myös tapahtumien sirpaleisuus. Päätehtävien taso heittelee keskinkertaisesta mitäänsanomattomaan, eikä sivutehtävien suorittamiseen löydy motivaatiota. Mitään uutta tehtävääkään ei ole tarjolla, joten Cormacin tarina sopii lähinnä ihmisille, jotka jäivät kaipaamaan lisäsisältöä Black Flagiin. New Yorkin edustalta seilaaminen ankeaan inkkarikylään ei vain yksinkertaisesti onnistu luomaan samaa tunnelmallisuutta, jota Karibianmeren piratisointi sisälsi.

V2.fi | Matias Puro

Assassin's Creed Rogue (Xbox 360)

Väljähtänyt välityö, joka yrittää uudelleenkäyttää menestyksekkään Black Flagin pelimekaniikat. Tunnelmattomuus ja tekemisen turhuus latistavat peli-innon, eikä vie vesille venosen mieli.
  • Seilaaminen ajoittain tunnelmallista
  • Vihollisilla leikittely viihdyttää
  • Tunnelma kadoksissa
  • Hahmot puisevia
  • Keräilykaman määrä naurettava
  • Sivutehtävät kaavamaisia
  • Salamurhaaminen täysin sivuosassa
< The Crew... Fantasy Life... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

68962

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova