Tuorein sisältö

Scarlet Nexus

Arvioitu: Xbox Series X
Genre: Toimintapelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 16
Kehittäjä: Namco Bandai
Julkaisija: Namco Bandai
Julkaisupäivä: 25.06.2021
Pelin kotisivut
Matias Puro

02.08.2021 klo 16.19 | Luettu: 1828 kertaa | Teksti: Matias Puro

Tiukkaa telekineettistä toimintaa
Väriräjähdykset aiheuttavat jo päänsärkyä, mutta on pakko jatkaa. Kouluikäinen tiimikaverini jysäyttää minigun-naamaista, rakennustyömaajätteistä rakentunutta krokotiilimutanttia takaraivoon huvittavan isolla moukarilla, ja yhdistän selvänäkijäystäväni psyyken itseeni näkymättömällä selkälonkerolla. Nopealiikkeisen otuksen kaatamisessa menee kuitenkin niin kauan, että aivoni menevät ylikierroksille — siis kirjaimellisesti. Brain drive -ylikierroksilla huppupäinen animesankarini viskoo lähiympäristön irtaimistoa telekineesin voimalla, kunnes krokotiilikummajaisen kallosta ilmestyy hehkulampun lailla loistava lasihelmi. On aika pirstaloida vihollisen sisus, ja yrittää selittää mistä tässä kaikessa oikein on kyse.

Tavanomaista, mutta laadukkaasti


Bandai Namco Studiosin ja Tosen yhteistyönä kehittämä Scarlet Nexus on onnistunut tulokas kolmannen persoonan hack-n-slash -markkinoille. Vauhdikas toimintapeli ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan luottaa suosiolla perinteisiin: tarina toistaa animesarjojen peruskaavaa, toiminta on monipuolisuudestaan huolimatta tutun turvallista, eivätkä roolipelielementitkään tuo mukanaan yllätyksiä. Genren perinteitä mukaillen kenttiä pääsee ramppaamaankin useita kertoja kokemuspisteiden sekä resurssien toivossa. Grindiä on siis luvassa. Kaikesta tästä voisi päätellä että lopputulos on tappavan tylsä ja läpeensä nähty, mutta Scarlet Nexuksen toiminta on niin kertakaikkisen sulavaa ja päheän näköistä, että supervoimia käyttäviä lapsisotilaita ohjaa enemmän kuin mielellään.


PC:n lisäksi Sonyn ja Microsoftin uudelle sekä vanhalle konsolisukupolvelle julkaistu Scarlet Nexus on siis monella tapaa lajityyppinsä malliesimerkki: kaikki genren ongelmat tulevat tutuiksi, mutta myös hyvät puolet ovat alusta alkaen esillä. Lopputulema jättää ristiriitaisia tunteita: kokonaisuus on harmillisen yllätyksetön, varsinkin kun Scarlet Nexus on ensimmäisiä uuden konsolisukupolven pelejä, joilta toivoisi jotakin uutta ja loisteliasta. Toisaalta suurin osa pelielementeistä on niin hyvin tehtyjä, ettei liiaksikaan viitsisi valittaa. Pelin ylivoimainen myyntivaltti on piinkova taistelusysteemi, mutta monipuoliset roolipelielementitkin tarjoavat pureskeltavaa tuntikausiksi.


Scarlet Nexusta voi myös ihan syystä kutsua animesarjamaiseksi, tarina on nimittäin adaptoitu myös kesällä alkaneeksi animeksi. Siitä en tosin mene takuuseen, pääseekö animea tapittamaan Suomessa: ainakaan sarjaa esittävää Funimationia ei ole tarjolla täällä maailmankolkassa.

Punainen lanka kadoksissa


Scarlet Nexuksen suurin kompastuskivi on yllättäen sen tavanomainen tarina, vaikka tarinat ovat yleensä nimenomaan kantavia voimia japanilaisissa roolipeleissä. Tilanne on hieman outo, varsinkin kun tekijät ovat pitäneet tarinaa televisiosarjankin arvoisena. Alkuasetelmaa seuraa helposti: tulevaisuudessa ihmisillä on taikuuteen verrattavia "psykokineettisiä" supervoimia, kuten näkymättömyyttä, telepatiaa tai tulipallojen kaltaisia liekkivoimia. Supervoimille löytyy kuitenkin myös supervahvoja vastuksia, sillä maapallo on täyttynyt Otherseiksi nimetyillä hirviöillä. Othersit ovat kummallisen groteskeja eliöiden ja esineiden sekoituksia, kuten korkokengillä potkivia kukkavaaseja tai viemäriputkenpätkiä, joiden raajat ovat ihmiskäsiä. Karmaisevilta kuulostavista Frankensteinin hirviöistä huolimatta Scarlet Nexus ei ole kauhua, vaan tyylipuhdasta shounen-hömppää, eli nuorisolle suunnattua toimintaa. Lähin länsimaalaisvastine olisi todennäköisesti Nälkäpelin kaltainen nuorisokirjallisuus, jossa joukko lapsisotilaita aikuistuu, ihastuu, vihastuu ja selvittää siinä samalla maailmansa vaietut salaisuudet.


Scarlet Nexuksen pelattava hahmo valitaan kahdesta vaihtoehdosta: pelaajan avatariksi valikoituu vuosituhansia sitten maapallon pelastaneen Sumeragin klaanin vesa Yuito, tai vain siskoonsa luottava, mystinen Kasane. Vaikka tarinan pääkohdat aukeavat kumman tahansa saappaissa, Scarlet Nexus on tarkoitus kokea molemmista vinkkeleistä; on toinen kysymys, onko tarinassa kuitenkaan tarpeeksi kokemisen arvoista, että pelin jaksaisi vääntää kahdesti läpi.

Simppeli "lapsisotilaat vastaan hirviöt" -asetelma on kuluneimpia animekliseitä, eikä nopeasti eskaloituva tarina ole sen omaperäisempi. Hyvin lennokas tyyli yhdistelee vapaamuotoisesti tunnetuimpia scifi-ideoita: kuvittele The Matrix, jos Neo olisi ollut myös aikamatkustava alienin klooni, ja alat olla tyylillisesti oikeilla jäljillä. En aio spoilata mitä juonenkäänteet ovat kirjaimellisesti, mutta jos höyrypäiset ideat eivät ole juttusi, Scarlet Nexus kannattaa kiertää hyvin kaukaa.

Lennokkuuskaan ei ole itsessään ongelma, esimerkiksi viimevuotinen 13 Sentinels: Aegis Rim yhdisteli tunnetuimpia scifiklassikoita erinomaiseksi sekametelisopaksi. Scarlet Nexuksessa on kuitenkin rytmitysongelmia, eivätkä tarinan elementit istu yhteen. Esimerkiksi pelin alkupuolella hahmoja seuraavat lehdistön dronet herättävät sankareissa närää, ja peli tuntuu kommentoivan median henkilöpalvontaa, narratiivin rakentamista ja brändäämistä aiemmin mainitun Nälkäpelin tavoin. Selkeästi pohjustetut dronet katoavat kuitenkin alun jälkeen. Olin varma, että sivuun jätetyt lennokit palaisivat viimeistään myöhemmässä kohtauksessa, jossa sankarit tarvitsivat avukseen massamediaa, mutta ei. Vastaavia teemoja esitellään useasti, mutta ne harvemmin ottavat kunnolla tuulta alleen.


Välillä hyvin ilmiselviä paljastuksia venytetään tuntikausia, kun toisaalla peli pysäyttää etenemisen tunnin ekspositiota varten, koska tarinaa on jäljellä enää kolmasosa ja pelaajalle pitää kertoa kaikki taustatarinan paljastukset yhtenä läjänä. Kahtia jaetun tarinan takia myös hahmoja esitellään ja unohdetaan sekuntia myöhemmin, ja kokonaisuudesta jää hyvin repaleinen tunne. Tarina muuttuu kyllä yhtenäisemmäksi vinkkeliä vaihtamalla, mutta tyhjän päällä seisoskelua ei ole aina helppo oikeuttaa, varsinkaan kun yhteen läpipeluuseen kuluu kymmeniä tunteja. Monia juonenkäänteitä ei myöskään pohjusteta oikeaoppisesti, jolloin yllätykset vain tapahtuvat, ilman kutkuttavaa jännitettä.

Ongelmat eivät silti ole ylitsepääsemättömiä. Kuten sanottua, hahmot ovat orjallisia stereotyyppejä ja tarinankäänteet ennalta-arvattavia, mutta en koskaan ärsyyntynyt Scarlet Nexuksen tarinasta. Olin monesti pettynyt, mutta en ärsyyntynyt. Hahmojen välinen höpöttely on myös harvinaisen onnistunutta, vaikka tarinaa kerrotaan sillä ankeimmalla tavalla, eli diakuvilla. Jostakin syystä staattiset diakuvat ovat edelleen yleinen käytäntö japanilaisissa peleissä, vaikka kerrontatapa lässäyttää poikkeuksetta kaikki dramaattisemmat kohtaukset.

Aivotoimintaa vaativaa toimintaa


Kaikki kuitenkin paranee, kun diashow päättyy ja toiminta alkaa: Yuito ja Kasane ovat hypervauhdikkaita supersotilaita, jotka väistävät kuolemansäteitä suvereenisti sekunnin sadasosassa, ja ehtivät vielä viskoa samaisen väistön aikana esineitä telekineettisillä voimilla. Tai jos haluaa päästellä kunnolla höyryjä, teräaseillakin läimiminen onnistuu yhtä vauhdikkaasti ja näyttävästi.


Taistelu on kokonaisuudessaan erinomaisen hiottua ja tasapainotettua, ja mekaniikkoja on vaikka millä mitalla: normaalien liikkeiden lisäksi sankari voi sekä iskeä tiimikavereidensa erikoiskyvyillä, että pyytää heiltä passiivisempaa tukea. Tekniikkavelho Arashi Spring esimerkiksi viuhuu teräaseet kädessä kuin hurrikaani, tai hidastaa ajankulun muutamaksi sekunniksi; vanhempaa sukupolvea edustava Gemma Garrison taas kovettaa kroppansa blokatakseen vahinkoa, tai murentaakseen vihollisen panssarit kivenkovalla iskulla.

Vaikka tiimikavereihin tukeutuminen on kaiken A ja O, pelattavaltakin hahmolta löytyy tavallisten lähi- ja taistelukykyjen lisäksi mm. vihollisen aivot kertaheitolla räjäyttävä brain crush -rusautus, pelaajan voimat turbovaihteelle pistävä brain drive -moodi sekä brain driveäkin superturbompi brain field -tila, jossa pelaajasta tulee niin tappava tappokone, että varomattomampi peluri tappaa epähuomiossa itsensäkin. Eri aivomoodit ovat Scarlet Nexuksen vastine Dragonball Z:n aste asteelta blondimpana hulmuaville hiuksille: loppua kohden ollaan jo sellaisilla puolijumalien tasoilla, että heikompia hirvittää.

Kykyjä etsimässä


Ylikierroksilla käyviin aivoihin saa reviteltyä ylimääräisiä kierroksia varsin kattavasta kykypuusta: eri kyvyt eivät suoranaisesti yllätä (+5% vahinkoa tai ylimääräinen isku comboon), mutta pisteitä annetaan erinomaisella tahdilla, jolloin kokemustason nostamiseen jää mukavasti koukkuun. Kykypisteiden lisäksi hahmoilla on päivitettäviä varusteita, joskaan erilaisia asevaihtoehtoja ei ole tarjolla. Innostuin varustepäivitysten vaatimasta resurssikeräilystä tarpeeksi, että jaksoin grindata vanhoja pelialueita tuntien ajan. On kuitenkin vaikea sanoa, grindasinko puhtaasta pelaamisen ilosta, vai onnistuiko peli vain hypnotisoimaan minut välittämään mielipuolisesta numeroiden kasvattelusta.


Onneksi grindatut resurssit eivät mene koskaan hukkaan, sillä grindauksessa ansaitun kaman voi vaihtaa kauppiaalla myös lahjoihin. Lahjat ovat japanilaisista roolipeleistä tuttuja lahjuksia, joilla syvennetään suhdetta tiimikavereihin. Tiimiläisten kanssa höpöttely on pelin parhaita puolia, sillä stereotypioista huolimatta hahmoista alkaa välittää. Rytmitys on kuitenkin jälleen ongelmana: tarinan “jaksojen” välissä tulee aina välitunti, jonka aikana sankarit huilivat päämajassaan, ja pelaaja voi vapaavalintaisesti grindata vanhoja alueita tai jutustella kavereilleen. Hiljalleen avautuvien ja päätehtävien kanssa vuorottelevien, hahmovetoisten kohtausten sijaan pelaaja joutuu tapittamaan putkessa kaikkien kavereiden hengauskohtaukset läpi, annettuaan kaikille vuorotellen uusimmat lahjukset.

Teknisesti peli on kyllä vakuuttava. Kauniit väriräjähdykset, taisteluefektit, eri tavoin visuaalisesti esitetyt aivotilat ja tulevaisuuden kaupungin virtuaalinäytöt ovat upeaa katseltavaa, ja ruudunpäivitys pysyy niin sulavana, ettei mokailusta voi syyttää kuin itseään. Cel-shadettu visuaalinen tyyli kestää myös hyvin aikaa. Pientä nipotettavaa tulee kuitenkin äänipuolesta: ääninäyttelijät hoitavat hommansa hyvin, mutta pelin sävellykset ja muu äänimaailma ovat niin unohdettavalla asteella, että eeppisistä kohtauksista uupuu se viimeinen, kohtaukset seuraavalle tasolle kohottava silaus. On myös pakko todeta, että pelialueet ovat hyvin staattisia ja “videopelimäisiä”. Telekineesillä viskottavaa irtaimistoa lukuunottamatta alueet ovat todella kolkkoja, eikä immersiota pääse syntymään. Tämä on genrelle tuttu ongelma, eikä Scarlet Nexus paranna tilannetta tippaakaan.


Kun tässä nyt summaan arvostelua, niin ihmettelen miten vähän lopulta kehuin Scarlet Nexusta. Upeasti toteutettu toiminta on äärimmäisen viihdyttävää, mutta on yhtä lailla selvää, että pelillä on myös tavanomaisemmat puolensa. Kokonaisuus jää silti reippaasti plussan puolelle: Scarlet Nexus on tavanomainen, mutta ei tylsä. Olin moneen asiaan pettynyt, mutta en ärsyyntynyt. Ongelmiensa johdosta Scarlet Nexus ei nouse genren klassikoiden tasolle, mutta jos vauhdikkaat animet ovat lähellä sydäntä, Scarlet Nexus tarjoaa tuntikymmeniksi adrenaliinintäytteistä toimintaa.

V2.fi | Matias Puro

Scarlet Nexus (Xbox Series X)

Vauhdikas toiminta on upeaa ja koukuttavaa, mutta tavanomainen tarina jättää kylmäksi.
  • Tiukkaa ja vauhdikasta toimintaa
  • Upea katsella
  • Hahmonkehitys mukava lisä
  • Tarinan ja sen kerronnan ongelmat
< The Legend of Zelda:... Cris Tales... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova