Tuorein sisältö

James Cameron's Avatar: The Game

Arvioitu: Xbox 360
Genre: Seikkailupelit, Toimintapelit
Pelaajia: 1-16
Ikärajoitus: 12
Kehittäjä: Ubisoft
Julkaisija: Ubisoft
Julkaisupäivä: 04.12.2009
Pelin kotisivut
Jari Tapani Peltonen

29.12.2009 klo 11.30 | Luettu: 7127 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Da ba dee, da ba die.
Sielu laulaa, mutten keksi lyriikoita kuvaamaan, miten kaunis Avatar the 3D-leffa on silmälle ja mielelle, joka on olevaisuutensa ajan jostain vastaavasta unelmoinut. Toisella katselukerralla elokuva vain parani, koska en enää odottanut (turhaan) juonenkäänteitä: saatoin vain tuijottaa. Avatar the lisenssirahastus ilmeisesti tahtoo olla vastaava kokemus. Pyörää ei keksitä uudelleen, mutta oi joi, kun se pyörä on kolmiulotteisesta keijumaasta kotoisin tai jotakin. Peliversio ei ole nätti. Mutta tämä saattaa olla niiden henkilöiden vika, jotka eivät kertoneet minulle, että kolmiulotteiset telkkarit on jo keksitty. Valikoista löytyy monenlaisia säätöjä, jotta 3D varmasti pelittää mallissa kuin mallissa. 2D-HD-antiikkivehkeessäni peli näyttää karummalta ja kömpelömmin animoidulta kuin monet Wiin räpellykset, mitä tulee hahmomalleihin ja täten mm. välinäytöksiin. Pandora-kuun viidakot ovat sinänsä eläväisen reheviä ja vähintäänkin neonvalaistut yöt kääntyvät kauniiksi peligrafiikaksi, mutta enpä taida vielä tämän vuoksi selvittää, onko niitä 3D-ruutuja edes olemassa.

Unien sinimaahan se lapset autolla vie


Peli olettaa, että elokuva on nähty, mutta elokuvan tunnelmia ei yritetä tai osata tavoittaa. Kun pelasin jonkin aikaa ennen leffan näkemistä, tekele tuntui standardienmukaiselta PlayStation 2 -peliltä, jonka tieteisfiktiohömpän logiikkaa ei luultavasti ole tarkoituskaan ajatella, ajattelin. En onneksi muistanut koko räpellystä kun teatteriin kävelin.

Mutta nyt elokuva on nähty. Pelin esittelemässä tilanteessa ihmiset sortavat Pandoran sinisiä luonnonlapsia na'veja jo oikein urakalla. Teoriassa pelaaja valitsee puolensa kuunlaajuisessa sodassa ja johtaa armeijaansa voittoa kohti. Käytännössä kyseessä on simppeli toimintasooloilu, josta löytyy myös Facebookin Mafia Warsia yksinkertaisempi "strateginen osuus", jossa siirrellään joukkoja ja tehdään rakennuksia. Strategiaa kyllä ihan minimaalisesti tarvitaan, joten vanhana kettuna jäin puoleksi tunniksi koukkuun, kunnes tylsistyin. Lautapelimäisessä sotatilassa ansaitaan bonuksia toimintaosuuksiin; napalmin tuoksua aamuisin rakastavat jäävät kylmiksi.

Pelaaja on ihminen, jokapaikanhöylä, joka tutkii ja ampuu ja jolle on kasvatettu oma synteettinen, suurikokoinen na'vi-vartalo, eli se avatar. 90-luvun puolivälin mieleen palauttava tarinankerronta uuvuttaa takkuisuudellaan jo ennen, kuin pelaaja joutuu tekemään elokuvasta tutun valinnan: autanko na'veja vai raiskaanko niiltä elämän kävytkin? Jos pelaaja on psykopaattus, hän saa ansioittensa mukaisesti tusinaräskinnän, jossa on haulikko ja semmottii. Jos pelaaja tekee loogisen valinnan, hänellä on käsissä erikoislaatuisella tavalla kömpelö toimintaseikkailu, jossa kolmimetrinen smurffi yrittää löytää ruohikosta pygmejä, joita se sitten monottaa. Kummankaan hahmon pelaaminen ei johda järin sankarillisiin fiiliksiin. Mutta pelin kanssa voi siis viihtyä kahdesti.

Ihmisillä on tykkejä ja sotakoneita autoista veneisiin. Kentät ovat kohtuuleveistä putkista koostettuja labyrinttejä, joissa saa liikkua valitsemallaan tavalla. Pandora on vihamielinen paikka tunkeilijoille, mutta lohdutukseksi planeetta Maan ykköskapitalisti saa kokemuspisteitä räiskiessään vatuiksi joitain vaarattomiakin elukoita ja vihanneksia. Na'vin ei tarvitse kaikista vaaroista välittää. Jotkut elukat antavat na'vin ratsastaa itsellään, mutta tylsästi na'vi ei työnnä elukkaan töpseliään kuten leffassa. Na'vi taistelee pääasiassa jousella ja lähitaisteluaseilla: jos Conan barbaari niittäisi kirveellä E.T.:n lajitovereita, tappelu näyttäisi tältä. Sekä ihmisellä että na'villa on käytössään erikoiskykyjä, eli loitsuja. Kun kokemuspisteitä karttuu, uusia kykyjä ja aseita avautuu käyttöön, ja tällöin siinä alipelissäkin päästään taas tekemään jotain.

Surrur, surrur


"Rajoitetun avoimuutensa" vuoksi The Game muistutti minua massiivimoninpelien tylsimmistä puolista. Tehtävissä tapellaan, tuhotaan jotain, käydään kunnioittamassa kuollutta elukkaa, etsitään jotain tavaraa tai henkilöä, ja sitten kävellään taas jonnekin. Pelaaja siis rynnistää eteenpäin ja pistää varmuuden vuoksi matalaksi kaiken minkä voi, kunnes hän on läpäissyt kentän. Jos joku jaksaa jatkaa tätä tuplasti pidempään, hän saavuttaa vahingossa vapaaehtoisetkin tavoitteet.

Huonompia pelejä on olemassa. Pandora on kohtalaisen kiinnostava paikka legoversionakin. Vaikken ensimmäisen tunnin aikana pitänyt kokemastani vähääkään, sen huomasin heti, että Pandora on astetta uskottavampi paikka kuin videopeliplaneetat perinteisesti. Flooraa ja faunaakin piisaa ja kun rumuutta on ruhtinaallisesti, silmä tulkitsee kokonaisuuden viehkeäksi varsinkin silloin, kun toiminta imaisee mukaansa ja asiaa ei ajattele. Avatar on helppo, mutta väijytykseen kävely vie hengen hetkessä. Toisin sanoen, vaikka peliä on mahdollista pelata ilman että aivoihin jää muistikuvia, pää ei sammu kokonaan. Kaiken muussaus rentouttaa aikansa alkeellisella tavalla.

Ohjaus ja kamera eivät rentouta aluksi, eivätkä sittenkään, kun mahdollisuus lähitaisteluun esitellään. Lentoliskon ohjaaminen, hohoh, se ei ole mikään lasi viskiä. Jos käsket minun tuhota lentovehkeen, joka tuhoutui elokuvassakin, ja käytössäni on elukka, joka oli mukana elokuvassakin, niin eikö minun ole tarkoitus lentää elokuvamaisesti sen aluksen päälle (missä vilkkuu keltainen nuoli)? Ei, kun laskeutuminen ei onnistu lähellekään kohdetta: sinne on vaihtoehtoisia reittejä, mutta tämä ei ollut niistä yksi. Joskus peli tavoittaa vapauden tunnun, mutta usein totisesti ei.

Tekoäly yrittää käydä kiinni kiduksiin huolimatta kyvyttömyydestään tuhota esteitä kävelemällä niitä päin. Nopeasti tutuksi käyvät repliikit eivät vastustajia elävöitä. Myönnetään kuitenkin, että hetkittäin, pahimman ylivoiman edessä, kun erikoiskykyjä on käytettävä ja käyttökelpoisin ase oikeasti valittava, peli tuntuu siltä, miltä tällaisen pelin pitäisikin tuntua tällä vuosituhannella. Aivoton eteenpäinkävelypeli tämä kuitenkin pääsääntöisesti on. Matalalle vaikeustasolle kuuluu kiitos siltä, ettei elämys ole mainittavammin rikki. Live-moninpeli kuudellatoista pelaajalla on vastaavasti peruskivaa tai -tylsää mäiskettä aikansa. Erilaiset osapuolet ja "loitsut" pitävät mielenkiintoa yllä monia minuutteja. Päätellen kanssapelaajien äänien korkeudesta, kakaroilla on ainakin ihan kivaa.

Ja sinne on sininen, uninen tie


Mitä tulee surkeisiin lisenssipeleihin, Avatar on asiallinen semmoinen, tarjoaahan se paljon perustylsää perustoimivaa tekemistä pelaajalle, joka ostelee pelejä pelkkien nimien perusteella. Ei tämä itsestäänselvyys ole. Elokuvan kiihkeää fania palvellaan suppealla ensyklopedialla, jota päivitetään skannaamalla asioita itse, ja eh heh, tarvitsethan sinä pelin, jos tahdot itse ampua niitä tötteröitä, jotka heti katoavat!

Jos omaksun yhtä vastenmielisen kyynisen asenteen mitä pelin päähenkilökin harrastaa, niin sitten on todettava, ettei tämä tekele voisi kyllä vähempää kiinnostaa ilman 3D-telkkaria. Tarina valkoisen miehen katumuksesta ei ole se syy, miksi Avatar mullistaa elokuvateollisuuden. Peli ei sisällä vastaavaa perustason karismaa, mitä esimerkiksi monilla keskinkertaisilla Tähtien sota -peleillä on Tähtien sota -nörttien silmissä.

V2.fi | Jari Tapani Peltonen

James Cameron's Avatar: The Game (Xbox 360)

Kenties Avatar on kunnianhimoinen leffapeliksi, mutta käytännössä puolivillainen toiminnallisuus tylsistyttää tehokkaammin kuin viihdyttää.
  • Rehevä, fantastinen Pandora
  • Perusrennot toimintapelit, joista arvostelijan ei tarvinnut itse maksaa
  • Ontuminen akselilla ohjaus-kamera
  • Tylsät tehtävät
  • Tympeä tarina

Pelikuvat

< Left 4 Dead 2... Modern Warfare 2... >

Keskustelut (4 viestiä)

Mirr5

Rekisteröitynyt 17.03.2009

29.12.2009 klo 17.52

Mjoo, hankin uuden koneen kyykyttäjäksi steamin joulualeista monen muun pelin ohessa, ja aika samat fiilikset on kuin arvostelussakin. Tietyllä tavalla siinä on itselle jotain perverssin kiehtovaa mennä liekinheittimen kanssa polttamaan intiaanikylää, tai pilkkoa intergalaktisia juutalaisia lihaksikkaana puhtaana arj... Na'vina, mutta joo. BTW, me emme tykkää näkymättömistä seinistä, Ubisoft, etenkään viidakossa.
murinaa_ärinää

31.12.2009 klo 06.09

Nättihän tämä pc:llä on katsella, mutta muuten tosiaan hillitöntä kuraa.
asdaa

07.01.2010 klo 13.33

Mirr5 kirjoitti:
Mjoo, hankin uuden koneen kyykyttäjäksi steamin joulualeista monen muun pelin ohessa, ja aika samat fiilikset on kuin arvostelussakin. Tietyllä tavalla siinä on itselle jotain perverssin kiehtovaa mennä liekinheittimen kanssa polttamaan intiaanikylää, tai pilkkoa intergalaktisia juutalaisia lihaksikkaana puhtaana arj... Na'vina, mutta joo. BTW, me emme tykkää näkymättömistä seinistä, Ubisoft, etenkään viidakossa.

Et voi olla tosissas. Joku tehny peliin näkymättömiä seiniä... VIIDAKKOON?!? Sano että huijaat.
Mammamia

09.01.2010 klo 19.56

Saako luoda oman hahmon? Eli päättää miltä se näyttää?
Ja loppuuko peli kun tasot on läpäisty?

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova