Tuorein sisältö

Caylus Magna Carta & Zooloretto

Jari Tapani Peltonen

18.12.2007 klo 14.47 | Luettu: 4967 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Pienyrittäjän ja korporaatiopösön pestit avoinna

Ajan pyörää ja tylsistymisen pahaa peikkoa vastaan pärjäävän lautapelivalikoiman koostaminen on haaste. Kunnon kimppakivan arvostaminen ei pitkälle riitä, ellei omista neljää kloonia itsestään tai loputonta budjettia. Itseään kiinnostavan pelin löytää sormia napsauttamalla, mutta onko sitä tarkoitus pelata satunnaisen seurueen kanssa, vaiko kera tovereiden pelaajien, jotka tahtovat voittonsa maistuvan jollekin? Keskinkertainenkin peli voi olla iso ilo, siinä missä paras peli ikinä voi jäädä kaappiin, jos jo sääntöjen selittäminen toisille muodostuu ylivoimaiseksi haasteeksi.

Aivan turhaan en kärjistyksiä tehnyt, sillä arvosteltavaksi joutunut Zooloretto edustaa höyhenenkevyttä hömppägenreä muikeasti, siinä missä Caylus Magna Carta on patenttiratkaisu tilanteeseen, jossa pelaajat kaipaavat jotain vähän raskaampaa, mutta eivät 3-6 tuntia kestävää megapeliä. Molemmat pelit on julkaistu suomeksi tämän vuoden aikana. Pikaisen patikkaretken perusteella kumpaakaan ei kaupoista löydy, joten linkkivinkkinä esitettäköön julkaisijan kotisivu (www.lautapelit.fi) luotettavine verkkokauppoineen.

Caylus Magna Carta

2-4 pelaajalle (arvostelijan suositus: 3-4)

Caylus Magna Carta on korttiversio korkealle arvostetusta lautapelistä Caylus, jota en ole pelannut. Ymmärtääkseni suurimmat käytännön erot ovat Magna Cartan selvästi alhaisempi hinta, lyhyempi kesto (noin tunti) ja yksinkertaistettu ja hiottu pelattavuus. Milloin olen nähnyt pelejä vertailtavan, Magna Carta on lähes aina vienyt voiton isästään.

Pelaajat ovat rakennusurakoitsijoita ja kuninkaalla olisi tarjota projektia. Pelaajat eivät kuitenkaan voi suin päin käydä töistä taistelemaan, tulevat suurfirmat kun ovat vasta alkutekijöissään: ei ole rahaa eikä rakennusaineita. Pelaajat alkavat pystyttää linnan läheisyyteen louhoksia, hakkuualueita, maatiloja, toreja ja muuta. Peli on koukkuja täynnä, mutta terävin niistä on se, ettei minkään sortin puljulla tai metsäpläntillä tee mitään, ellei sinne saa ketään töihin. Pelaajat joutuvat kilpailemaan rajoitetusta työvoimasta.
Tarpeellisia resursseja saa paitsi työssäkäyviltä seuraajiltaan, myös omistamistaan miehitetyistä laitoksista. Tästä kaksinaisuudesta johtuen Caylus Magna Carta on selkeästi 3-4 pelaajan peli. Kaksinpeluu on "ihan kivaa", mutta ilman kolmatta pyörää peli jää ontoksi.

Korttipeli Magna Carta on siinä mielessä, että rakennukset ovat normaalikokoisia pelikortteja, joista muodostetaan pelin mittaan katu. Työläisiä ja resursseja kuvataan puupalikoilla. Sekä erilaisia rakennuksia ja palikoita että pieniä erikoissääntöjä on sen verran paljon, että vastalauseita kuuluu takuuvarmasti vähemmän motivoituneesta seurueesta. Tapahtumien kulku on silti helppo ymmärtää jo ensimmäisen pelin aikana. Lähinnä oman muistin rajallisuus tulee vastaan, kun jokaista varsinaista pelikierrosta (rakentelu ja työläisten asettelu) seuraa useita vaiheita, joiden aikana pelaajat saavat ansionsa mukaan ja heillä on eräitä toimintamahdollisuuksia. Todellinen haaste on kaiken syvällinen ymmärtäminen. Esimerkiksi kortit ovat kaksipuolisia ja niiden järjestyksellä kadulla on merkitystä. Strategiaa on huono ruveta suunnittelemaan enää silloin, kun useimmat mahdollisuudet on hukattu.

Caylus Magna Carta on niitä harvinaisia pelejä, joissa jokainen pelaaja voi taistella voitosta eri taktiikalla. Kaksi identtisellä tyylillä pelaavaa urakoitsijaa todennäköisesti hyödyntää muita, joten pelaajien vuorovaikutus on vahvaa. Kokemuksen myötä meno vain mehevöityy, vannoo koko "hitusen vaikeampia" pelejä arvostava seurueeni. Varoituksen sanana se, että vaatimus toimivalle sessiolle on rehellinen pelihimo. Ilman motivaatiota voittaa, ilman halua elää tilanteiden mukana, tai ihan vaikka vähän väsyneenä pelissä on helppo ajautua toistamaan tylsiä rutiineita, joilla voittopisteitä saa jonkin vakiomäärän. Toisaalta puupalikkapussi ja korttipakka ovat pelivälineinä sieltä luotaantyöntävämmästä päästä – aloituskynnys on siis korkeuden ohella rumakin. Ylittäminen kuitenkin palkitaan.



Zooloretto

2-5 pelaajalle (arvostelijan suositus: 4-5)

Zooloretto puolestaan on lautaversio korttipelistä Coloretto. Zooloretto oli tämän vuoden perhepelifinalisti Suomessa ja voitti lautapelien luvatussa maassa Saksassa arvostetun Spiel des Jahres –palkinnon. Kyseessä on mainiota koko perheen kamaa vähintäänkin kolmesta syystä: kuka tahansa osaa pelata, kokeneemmatkin viitsivät pelata ja pelit jäävät niin lyhkäisiksi, ettei hätäisinkään penkinlämmittäjä ehdi kaivata kessua. Peli on luotu porukalle, jonka jäsenistä vähintään kahden suuhun sopii lausahdus "ui-jui, kun ihania eläimiä".

Pelaajat saavat eteensä omat söpöt eläintarhansa. Kolme käytettävissä olevaa erikokoista aitausta täytyy saada täyteen tai melkein täyteen, eikä eri lajeja tietenkään laiteta samaan tilaan. Hyvissä perhepeleissä tuuri kohtaa touhuamisen ja Zooloretto loistaa juuri tässä. Pelaajien pääasiallinen työ on eläinlaattojen nosto summamutikassa ja niiden järkevä asettelu kärryihin, joita on yhtä monta kuin pelaajia ja joissa kussakin on kolme paikkaa. Mikäli pelaaja niin vuorollaan haluaa, hän voi lopettaa laattojen lätkimisen ja
ottaa haluamansa kärryn itselleen. Asetettuaan laatat siitä eläintarhaansa hän on pois pelistä, kunnes kaikki ovat tehneet saman tempun. Pääasiallinen haaste on siis riskin arvioiminen: ottaako mitä saa nyt, vai odottaako ja saada ehkä enemmän, ehkä silkkaa sutta ja sekundaa?

Turhat elukat on sijoitettava varastoon ja niistä saa pelin loppuessa miinuspisteitä. Rahalla, jota saa lähinnä kärryistä eläinlaattojen ohella, voi ostaa toisten pelaajien ylimääräisiä elukoita, mikä tuo peliin mukavan, hienovaraisen sosiaalisen elementin. Toisten tilannetta kannattaa pitää silmällä ja omaa tarjontaa markkinoida kovaan ääneen, sillä saattaahan ajankohtaista myytävää olla muillakin. Rahalla voi myös järjestellä tarhansa sisäistä kokoonpanoa sekä ostaa yhden ylimääräisen aitauksen. Mikäli aitaukseen saa kerättyä kaksi harvinaista hedelmällistä eläintä, saa bonuksena itselleen lutusen eläinlapsosen. Tällainen touhuilu sujahtaa kevyesti läpi puolessa tunnissa viidelläkin pelaajalla. Täydellä pelaajamäärällä sekalaisessa seurakunnassa peli näyttää täyden arvonsa. Zoolorettoa kevyempää hömppää en peluuttaisi kuin alle kouluikäisillä.



Jokeri:
Alhambra

2-6 pelaajalle (arvostelijan suositus: 2-4)

Alhambrasta olen kerännyt kokemusta jo reilun vuoden. Vuosi sitten olisin kehunut peliä – mitkä ovat mietteet nyt?

Jos lautapelejä pelataan illanvieton merkeissä, kukaan ei koskaan välitä, kuka voittaa. Tämä on valhe. Olen voittanut jokaisen pelaamani Alhambra-erän, enkä ole itsekään tyytyväinen. Näin käy, kun simppeli peli sisältää niukasti vuorovaikutuselementtejä: kokeneet pelaajat voivat luoda vakiostrategian, jolla voittaa poikkeuksetta jopa kuuden pelaajan peleissä, joissa tuurin osuus on erittäin suuri.

Alhambrassa on tarkoitus rakentaa palatsi. Pöydällä on erilaisia rakennuskortteja ja rahaa. Pelaajat nostavat rahaa, kunnes heillä on varaa rakennuskortteihin. Vuorovaikutuspuoli rajoittuu siihen, että pelaajien on pidettävä silmällä toistensa puuhia.
Kolmessa eri vaiheessa jaetaan pisteitä sen perusteella, kenellä on minkin verran mitäkin rakennusta. Ostelu ei ole aivan aivotonta touhua, vaan pelaajien on tarkoitus ymmärtää mikä on kulloinenkin tilanne ja mitä saattaa vielä tapahtua. Tässä auttaa jokaiselle jaettava ohjelätkä, joka kertoo laattojen kokonaismäärän ja hinnat. Rakennuslaatat on myös sijoitettava tiettyjen sääntöjen puitteissa omaan keskuslaattaan, mistä aiheutuu ongelmia lopussa, jos alkupelin pelaa väärällä kädellä. Vuorojaan voi käyttää näiden virheiden korjaamiseen.

Alhambra ei suinkaan ole huono peli, vaan päinvastoin, rutkasti mielenkiintoisempi kuin aluksi luulisi. Lukuisat siihen saatavat lisäosat kuulostavat lupaavilta, pelin uudelle tasolle vieviltä. Alhambra kuitenkin on juuri sellainen tuote, josta nauttiakseen tarvitsisi niitä kloonejaan: pelaajien paremmuusjärjestyksestä tulee kokemuksen tai sen puutteen myötä vakio. Satunnaiseen käyttöön, sanotaanko yhden pelin per kuukausi pelaaville, Alhambra sopii varmasti paremmin kuin suorittajasedille. Peli sai kotimaisen Vuoden Aikuistenpelin palkinnon 2005.

Uusia tuulia ei muuten edusta Alhambrakaan, vaan kyseessä on uusi versio peleistä Stimmt So! ja Al Capone.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Joulun pelikoneet... Pelivuosi 2007... >

Keskustelut (4 viestiä)

wildlord

Rekisteröitynyt 25.07.2007

18.12.2007 klo 19.28

Olipa vähän yllätys lukea arvostelu lautapeleistä, positiivinen yllätys tietenkin. Ihan hyvä arvostelu, pelien ideat oli hyvin kerrottu ja tuo vaadittava pelaaja määrä oli hyvä idea, koska ei noista pakettien pelaaja määristä koskaan tiedä. Hinnat olis voinu olla, mutta voihan ne tarkistaa tuolta sivultakin.
Lucifer

19.12.2007 klo 02.42

Tämänlaisia lisää,vanhoja kunnon lautapelejä mistä ei enää missään arvostella kunnolla,mutta totta se ettei kaikkia kiinnosta juuri se peli mistä itse pidät joten kaikkia ei voi miellyttää.
Owli

Rekisteröitynyt 10.04.2007

22.12.2007 klo 20.18

Toi Caylus Magna Carta vaikuttas tosi mielenkiintoselta. Arvostelun perusteella muistuttanee melko paljon Puerto Ricoa, mutta tuntuisi olevan kuitenkin tarpeeksi erilainen. Tota vois joskus kyllä testailla kunhan sais pari kaveria innostumaan ja jostain vielä pelinkin käsiin.
Waari

Rekisteröitynyt 12.04.2007

26.12.2007 klo 11.35

Erittäin erinomainen artikkeli! Lauta- ja korttipeli arvosteluita saa jatkossakin tulla, sillä niiden pariin olen palannut ja aikaani viettänyt kymmeniä tunteja kaveripiirin kesken.

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova