Pelimarkkinoille ilmestyy nykyään kaupankäynnin digitalisoitumisen myötä lähes loputtomasti erityisesti NES-aikakauden tyyliä mukailevia pelejä. Myös uudemmista pelisukupolvista ammennetaan inspiraatiota, kun pelialustojen kauppapaikat täyttyvät tasaisesti jatkuvana virtana mitä erilaisimmista tuotoksista. Monesti miettii, tehdäänkö moisia vain helpon rahan toivossa ja kuluttajan on aina vaan hankalampi löytää varsinaiset pelihelmet. Ruffy and the Riverside tekee tässä suhteessa tuttua – se lainaa peliteknisiä ja tyylillisiä elementtejä etenkin 90-luvun lopulta, mutta onnistuu silti näyttämään ansaitsevansa paikkansa ollen julkaisuvirran helmi.

Pelin päähenkilöllä, nallekarhumaisella Ruffylla on erityinen SWAP-kyky, joka on tehnyt hänestä päivätöisen taiteilijan. Ruffy ei ole varsinaisesti taiteellinen persoona, mutta hänen kykynsä kopioida elementtejä pinnalta toiselle silmänräpäytyksessä saa tauluteollisuuteen vauhtia. Rauhallisella Riversiden alueella on kuitenkin jotain outoa tapahtumassa ja salaperäinen myyrä saapuukin noutamaan Ruffyä apuun. Pahamaineinen olento Groll vapautuu vankeudestaan uhaten Ruffyn kotimaailman voimanlähdettä. Kaikessa tohinassa sankarillemme selviää, että hän on vieläkin erityisempi kuin tiesikään.



Vapaasti koluttavaa pelimaailmaa tarjoava Riversiden rannikkoalue on veikeän värikäs ja elementillisesti moninainen. Pelimaailman visuaalinen tyyli nojaa erityisesti 90-luvun lopun 3D-tasohyppelyistä tuttuun estetiikkaan. Nykypäivänä moni voi pitää peliä hieman rosoisen näköisenä, mutta idean tuntien tyylilliset ratkaisut ovat toimivia. Pelihahmot näyttävät siltä kuin ne olisi lainattu lasten tarrakirjoista, muistuttaen Paper Mario -sarjan visuaalista ilmettä. Tyyli on onnistuttu istuttamaan peliin ilman, että varsinainen pelattavuus kärsisi ohuen ohuista hahmoista ja se tuo samalla ulkonäöllistä omintakeisuutta seikkailulle.


Sankarin SWAP-kyvyt ovat pelin kannalta keskeisessä osassa, ja ongelmanratkonta perustuu pääosin sen käyttöön. Etenemiseen liittyvänä esimerkkinä pelin ensikohtauksessa pelaajaa opastetaan skannaamaan puusta roikkuva köynnös, joka tulee sen jälkeen liittää taustalla roiskuvan vesiputouksen päälle, minkä jälkeen putousta pitkin pystyy kiipeämään ylöspäin. Ajatus on toimiva ja omanlaisensa, vaikka vajaan kymmenen tunnin mittaisessa seikkailussa mekaniikan jatkuva käyttö aiheena alkaakin hieman toistamaan itseään. Erilaiset pulmat ovat onneksi vaihtelevia, ja monesti joutui hetken tuumailemaan, mitä ongelma ratkeaisi ja pääsisi etenemään. Pelin juoniosuutta olikin nautinnollista tallata eteenpäin, kun pelin tapahtumat ja tehtävät uudistivat kokemusta jatkuvasti, eikä pelaaminen päässyt tuntumaan missään kohtaa tasapaksulta kahlaamiselta.


Pelin tarinaa kuljetetaan eteenpäin tekstimuotoisten keskustelujen kautta kansainvälisillä kielillä ja lähes jokaisen vastaan tulevan hahmon kanssa voi jäädä rupattelemaan. Keskusteluihin ei voi vaikuttaa monien nykyaikaisten pelien tapaan, mutta ne täyttävät oman osansa eloisan tuntuisesta pelimaailmasta. Yksinpelattavia seikkailuja monesti piinaava elottomuuden tunne onkin hyvin taklattu runsaalla määrällä hyväntuulisia kyläläisiä. Pelin tarina koostuu kuudesta jaksosta, jotka sijoittuvat Riversiden alueen ympärille. Tehtävistä on ripoteltu pois kaavamaisuus ja esimerkiksi pomovastustajia ei pääosassa kenttiä ole lainkaan. Peli onkin heikoimmillaan loppuvastustajien kaltaisissa taisteluissa ja idearikkaus ei ole riittänyt niiden laadukkaaseen toteutukseen.



Laadullisesti peli on viimeistelty mallikkaasti ja mitään varsinaista pelaamista haittaavaa bugisuutta ei matkalla vastaan tullut. Joku voisi moittia kameramiehen toimintaa, mutta itse olen niin tottunut käyttämään toista ohjainsauvaa kamerakulman säätöön, ettei se häirinnyt lainkaan. Äänimaailma on myös toteutettu hyvin ja tilanteisiin sopivat rimputukset soivat taustalla.


Ruffy sopii mainiosti kaiken ikäisille, koska pelissä etenemisen pääpainopiste on tasoloikinnassa ja pulmien ratkaisussa väkivallan sijaan. Allekirjoittaneen alle kouluikäiset tykästyivät pelin hahmoihin ja koluttavaan pelimaailmaan niin, että kiukuttelu ruutuajasta oli taattu. Peliä pelatessa vanhemmalle konkarille tulee väkisinkin positiivisia muistoja siltä aikakaudelta, kun Crash Bandicoot nosti Sonyn pelikonsolia kohti markkinakärkeä ja Mario muuntui 3D-muotoon, minkä vuoksi omakin ruutuaika meinasi monesti livahtaa yön pikkutunneille. Peli lainaa paljon esikuviltaan, mutta hyvän maun rajoissa. Toki putket, joilla teleportataan paikasta toiseen, ovat hieman räikeän oloista kopiointia, mutta putkien värjäämisellä aikaan saatava ongelmanratkonta erottaa ne alkuperäisestä.


Pelistä on vaikea sanoa mitään pahaa, koska pelimaailmasta on onnistuttu luomaan niin eloisa ja pelin tehtävät tarjoavat jatkuvasti erilaista uutta, vaikka varsinainen peruspelimekaniikka ei niinkään suuresti matkan varrella muutu. On mukava tasoloikkia pelissä, jossa ei tiedä mitä seuravaksi tapahtuu. Pelin hintalapun ollessa 20 euron nurkilla rahoilleen saa mainiosti vastinetta.