Sitä on muuten yllättävän hankalaa keksiä nokkelaa uutta sanottavaa tähän alkuun, kun huomaa arvostelevansa jo saman pelisarjan kuudetta osaa – ja alkuperäiset Forzat mukaan lukien ollaan jo toisella kymmenellä. Mutta aloitetaan nyt vaikka siitä, että vallankumous söi lapsensa: ensin oli Forza Motorsport, sitten syntyi sen leppoisampi kevytversio Forza Horizon, ja sepä vetosikin paljon laajempaan pelaajakuntaan. Ehkä myös siksi, että se ei ollut vain "se Microsoftin Gran Turismo" vaan tuoreempi idea. Kehityksen lopputuloksena Forssan Moottoriurheilu sai sitten Microsoftin tuottavuuskirveestä, ja nyt Turn 10 Studios ja Playground Games tuottavat sitten yhdessä näitä avoimen maailman superauto-kaahailu-pläjäyksiä, sijoittaen niitä eri puolille maailmaa. Tällä kertaa ollaan Japanissa, mikä on innostavaa sen vuoksi, että maa on uskomattoman kaunis ja autokulttuuriltaan rikas – ja vähän mälsää sen vuoksi, että taas ajetaan väärällä puolella tietä. No, kaikkeen tottuu.


Peruspeli sinällään ei ole muuttunut nimeksikään. Pelaaja osallistuu jälleen festivaaleille, joissa on tarjolla rata-ajoa, maantiekisoja, erilaisia haasteita – tai sitten ihan vain ajelua huomattavan suurella kartalla (yksittäisiä teitäkin on lähes 700), latolöytöjen ja nyttemmin myös "aarreautojen” etsintää, huippunopeusvyöhykkeitä, keräiltävää ja ihan vain upeita maisemia. Olen harvassa pelissä eksynyt vajaan kolmen tunnin ajaksi haahuilemaan ympäriinsä ilman mitään tarvetta osallistua yhteenkään kisaan. Enkä muuten tuona aikana ehtinyt kattaa edes viidennestä koko alueesta, joka ulottuu Tokion vilinästä vuoristoon, maaseudulle ja temppeleiden varjoihin. Jälleen kerran liikutaan kulttuurillisesti tärkeiden paikkojen äärellä, joten pelissä on erikseen mainittu, että vaikka melkein kaikki puut ja muut tienvarren kohteet saa mankeloitua autolla sileäksi, esimerkiksi kirsikkapuihin törmäämisestä ei palkita muulla kuin äkkipysähdyksellä.



Muiltakin osin peli jatkaa tuttua Horizon-linjaa, jossa jokainen voi säätää pelikokemuksen täsmälleen haluamakseen. Pelissä on niin paljon säätöjä ja erilaisia saavutettavuustoimintoja, että jo edellinen osa toimi esimerkkinä Suomen pelimuseon aihetta koskeneessa näyttelyssä. Pelasin itse peliä kahdella tavalla – ensin normaalisti Xbox-padilla, sitten Logitech G RS50 -ratilla ja sen H-Shifterillä (käyttäen FH 5:lle suositeltuja asetuksia Logitechin sivuilta). Ensimmäinen vaihtoehto sopii kevyeen fiilistelyyn, mutta kunnollisella suoravetoratilla pelistä saa kerrassaan upean immersiivisen kokemuksen, niin hyväksi myös force feedback on säädetty. H-kaavioinen vaihtaja ei sikäli ole pakollinen, että mukana on runsaasti sähköautoja sekä uudempia sekventiaalivaihteistolla varustettuja rasseja, mutta erillinen käsijarru on ehdottomasti avuksi driftaus- ja rallihaasteissa. Muutama tiiviiseen ympäristöön sijoittuva kaahailuhaaste olikin sen verran kiireistä ratin pyörittelyä, ettei erillistä käsitreeniä kyllä samana iltana enää kaivannut.


Tosiaan, autovalikoima on varsin riemastuttava ja sisältää myös melkoisia jokereita, kuten vaivaisen 5000 krediitin hintaisen Wuling Mini EV -sähkökipon. Siihenkin on tarjolla käheä korisarja, jolla ainakin ulkonäöstä saa menevän, vaikkei sadan kilometrin huippunopeudella näissä kapinoissa kuuhun mennäkään. Joku koiranleuka oli myös ehtinyt kehittämään siihen perin hupaisan Temu-teippauksen. Muutenkin mukana on kohtuullisen kattava läpileikkaus viime vuosien kiinnostavia kulkuneuvoja eri käyttövoimilla – hauskana yksityiskohtana muuten Tesla on, suuresta suosiostaan huolimatta, esiintynyt viimeksi FH3:ssa. Sähkösuperautojen paikan ovatkin ottaneet mm. Porsche Taycan Turbo S ja Lucid Air Sapphire. Sähkövatkaimille allergisten ei tarvitse kuitenkaan saada näppylöitä, sillä perinteisiä kuolleita dinosauruksia polttavia kulkineita on yhä tarjolla huomattavasti enemmän ja monilta eri vuosikymmeniltä. Silti olisin toivonut mukaan vieläkin runsaammin uusia valmistajia, etenkin kiinalaisia.



Kuten ennenkin, pelissä vilisee Xbox Live -kavereiden Drivatar-hahmoja, jotka osallistuvat kisoihin ajaen jotakuinkin siten kuin oikeatkin kuskit. Samoin pelin reiteillä törmää muihin pelaajiin, joita voi halutessaan haastaa kisoihin tai olla haastamatta. Tässä tiivistyykin Forza Horizonin luonne – voit tehdä mitä haluat, eikä oikein mitään ole pakko tehdä. Voit seurata pelin ehdottamaa reittiä ja pikakelata "juonen” läpi keräämällä tarvittavat pisteet ja rannekkeet mahdollisimman nopeasti, tai sitten nakata tuhkat tälle tavoitehakuisuudelle ja keskittyä nautiskelemaan Japanista eri vuodenaikoina (jotka vaihtuvat pelissä säännöllisesti). Tämän taustalla soi jälleen useampi radioasemallinen kerrassaan erinomaista musiikkia, joista etenkin peliä varten sävelletty Milk Talk -yhtyeen Enchanting Stranger on päätynyt itselläni tehosoittoon pelin ulkopuolellakin.


Olin myös aistivinani, että peliä jo ensimmäisestä osasta asti luonnehtinutta yltiökaupallisuuden ja äärimmäisen siisteyden henkeä on jotenkin vähän laimennettu. Joko olen tottunut jatkuvaan tuotesijoitteluun, jolloin se ei enää hyppää niin silmille, tai sitten sitä oikeasti on vähemmän. Nyt tarjolla on myös ohjattua, rauhallista ajelua kaupungissa ja maaseudulla autoklassikoilla, ei pelkkiä älyttömiä kohelluksia nasta laudassa. Se ei toki ole muuttunut, että aarrekarttaa sun muuta ilonpilaamista saa tietenkin ostaa, autopaketteja tulee takuuvarmasti tarjolle isolla rahalla ja niin edelleen, mutta tätähän se AAA-pelien todellisuus nykyisin on.



Käytin suklaajäätelö-vertauskuvani jo viisi vuotta sitten FH5-arvostelussa, mutta tilanne on sikäli muuttumaton, että eihän tämä nyt edelleenkään ole mitään muuta kuin läpikotaisen erinomainen tuote. Voidaan tietysti keskustella siitä, miten paljon peruspeli on muuttunut puolessa vuosikymmenessä (tai ei oikeastaan edes voida, sillä ei juurikaan ole), mutta vaikka tämä on jo hyvin tuttua huvia, niin huvia se tottavie edelleen on. Jos pelaan peliä ensi istumalta useita tunteja, mietin työpäivän aikana että haluaisin palata pelaamaan sitä, ja saan tuskin kirjoitettua arvostelun loppuun, koska haluaisin palata pelaamaan peliä, niin onhan tässä nyt tehty aika tavattoman paljon asioita oikein.


Huomattakoon, että pelasin peliä tällä kertaa pelkästään PC:llä. Jo Horizon 5 oli Xbox Series X:llä asetuksista riippuen joko tahmea tai vähän karun näköinen, mutta Ryzen 9:llä ja RTX 4080:llä kutonen soljuu upeasti vaikka 4K-tarkkuudella – ja yksityiskohtia piisaa. Ei peli silti ole mitenkään huonosti optimoitu konsolillakaan, mutta sen rauta vain alkaa jäädä kyydistä. Jälleen piti myös räpsiä ruutukuvia ihan omaksi ilokseen, sen verran komeita ja kuvauksellisia maisemia Microsoft on peliin saanut mallinnettua.

Jos pidät autoista ja niiden fiilistelystä, Japanista, hyvästä musiikista tai jostain näiden yhdistelmästä, Forza Horizon 6 on jälleen kerran takuuvarma ja laadukas ostos, niin megakoneiston tuote kuin se onkin.

Testattu: AMD Ryzen 9 7950X3D, 64 Gt RAM, GeForce RTX 4080 16 Gt, Windows 11, peli asennettuna NVMe-levylle, Logitech G RS50 -rattiohjain ja Logitech H Shifter