Viime vuosina on nähty lukuisia teini-ikää ja aikuistumista parsivia tarinapelejä. Nostalgiantäytteisten seikkailuiden alkupisteenä voidaan pitää vuosikymmenen takaista, Don’t Nodin kehittämää Life is Strangea. Yliluonnollisia elementtejä ja aikuistuvia teinejä yhdistellyt Life is Strange -pelisarja on polkenut viime vuodet hieman paikallaan uuden studion alaisuudessa, kun koko trendin aloittanut Don’t Nod taas on siirtynyt muihin peliprojekteihin. Vuosi sitten ilmestynyt Lost Records: Bloom & Rage yhdistelee tuttuun tapaan yliluonnollisia elementtejä ja kasvavia teinejä, mutta tällä kertaa Don’t Nod antaa sankareidensa tehdä jotakin, mihin Life is Strange ei ole ikinä pystynyt: Lost Recordsin hahmot saavat kasvaa aikuisiksi.



Don’t Nod siirtyi Life is Strangesta eteenpäin jo Life is Strange 2:n jälkeen, vuonna 2018. Pelisarjan aihepiiri on kuitenkin ollut nähtävillä myös myöhemmissä julkaisuissa: vuoden 2020 Tell Me Why ja viime vuotinen Lost Records: Bloom & Rage käsittelevät Life is Strangen tavoin aikuistumista, vieläpä yliluonnollisilla elementeillä maustettuna. Myös HLBTQ-teemat ovat vahvasti esillä. Pelit ovat tyylillisesti ja tonaalisesti niin lähellä toisiaan, että ne voisivat hyvin sijoittua samaan maailmaan.


En ehtinyt pelata Lost Recordsia heti julkaisun yhteydessä, joten peli jäi odottamaan parempaa hetkeä. Tämä kesä tuntui vihdoin sellaiselta: nostalgisoivat teinitarinat ovat olleet viime aikoina vahvasti esillä, sillä viimeisten kuukausien aikana on julkaistu sekä uusi Life is Strange, että lajityyppiä omasta kulmastaan lähestyvä Mixtape (V2.fi-arvostelu). Lost Recordsissakin on oma, hyvin mielenkiintoinen koukkunsa: teinien aikuistumistarina koetaan takaumina, kun nelikymppisiksi kasvaneet hahmot tapaavat toisensa aikuisiällä.

Lost Recordsin keskiössä on mystinen laatikko, joka lähetetään nelikymppiselle sosiaalityöntekijä Autumnille. Laatikon kanteen on kirjoitettu tussilla “muistakaa vuosi 1995” ja “laatikko on Bloom & Ragelle”. Mikä tarkalleen ottaen on Bloom & Rage, ja mitä kyseisenä vuotena tapahtui? Kysymyksiin etsitään vastauksia kahteen episodiin jaetussa tarinassa, joista ensimmäinen kantaa tietysti nimeä Bloom ja jälkimmäinen Rage. Molempia on myös luvassa.


Autumn ottaa yhteyttä lapsuudenystäviinsä, jotka lupaavat kokoontua kotikaupungissaan Velvet Covessa, ensimmäistä kertaa vuoden -95 jälkeen. Pelaajaa ohjaa teininä Kanadaan muuttanutta Swannia, joka tapaa Autumnin paikallisessa baarissa. Ilmassa on pelkoa, vaiettuja salaisuuksia sekä loputtomia kysymyksiä. Saapuuko paikalle kukaan muu? Kuka lähetti Autumnille paketin? Miksi kaveriporukka erkani toisistaan ja lupasi olla palaamatta enää koskaan Velvet Coveen?

Autumnin ja Swannin lisäksi kaveriporukkaan kuuluu parrasvaloista unelmoiva Nora sekä feministisen punk-liike riot grrrlin kapinallistama Kat. Tarina vuorottelee Velvet Coven pikkukaupungissa vietettyjen nuoruusvuosien ja aikuisiän jälleennäkemisen välillä: jostakin syystä aikuiset eivät muista vuonna 1995 vietettyä kesää kunnolla, vaan he joutuvat parsimaan kokonaisuutta kasaan repaleisista muistoista.




Vaikka valokiila vuorottelee teinien välillä, tapahtumat koetaan Swannin näkökulmasta. Teini-ikäinen Swann valmistautuu muuttamaan Kanadaan, mutta sitä ennen tiedossa on vielä viimeinen kesä Velvet Covessa. Elokuvanörttinä hän kuvaa intohimoisesti kotivideoita, ja eräällä kuvausreissullaan Swann törmää Autumniin, Noraan ja Katiin. Ummehtuneessa pikkukaupungissa itsensä ulkopuolisiksi kokeneet teinit löytävät oitis yhteisen sävelen, ja päättävät viettää kesän yhdessä. Suunnitelmiin kuuluu niin aloittelevan punkbändin treenejä, metsästä löytyneessä rötiskössä hengailua – ja ai niin, metsän uumenista löytyvän, maagisesti hehkuvan kuilun tutkimista.

Juonikoukeroihin syventymättä sanottakoon, että tarina yhdistelee todella onnistuneesti perinteisiä aikuistumistarinoita sekä hehkuvan kuilun tarjoamia, yliluonnollisia elementtejä. Fokus ei ole yliluonnollisten asioiden selittämisessä, vaan niitä käytetään aikuistumisen sekä muiden teemojen käsittelyssä. Lost Records punoo upeasti mysteereistä syntyvää verkkoa, jonka loputtomat kysymykset ajavat tarinaa eteenpäin. Jokaista vastausta seuraa kaksi uutta kysymystä, kunnes pelaajana ei enää tiedä, pitäisikö Velvet Coveen muuttaa loppuiäksi, vai tulisiko sieltä paeta nasta laudassa, kun se on vielä mahdollista. Eri aikajanoilla hyppivä, kysymysten ajama tarina toi mieleen televisiosarja True Detectiven, vaikka yhtä synkille vesille ei ajaudutakaan.


Lost Records rakentaa tarinaansa myös kameran kautta. Swann kantaa aina mukanaan pientä digitaalivideokameraa, jolla voi myös oikeasti kuvata milloin tahansa. Linssin eteen voi valikoida mitä kokeekaan kuvaamisen arvoiseksi: pelaaja kuvaa tarinan edetessä sekä dokumenttielokuvaa Velvet Covesta, että henkilökuvia ystävistään. Muutaman sekunnin valikoidut otokset peilaavat hienosti muistojaan palasista parsivia aikuisia, ja lopulta peli pohdiskelee hienovaraisella tavalla ihmisten tapaa käsitellä – ja jopa luoda – omaa menneisyyttään.



Lost Recordsista voi nauttia pelkkänä viihdyttävänä ja hienosti kuvattuna aikuistumistarinana, jossa teinijoukko löytää samanhenkisiä kavereita ja viettää yhteisen kesän ennen poismuuttoa. Tarinan suurin vahvuus on kuitenkin sen kyvyssä käsitellä nostalgiaa monitasoisesti ja aikuismaisesti.

Nautin hyvin paljon tänä keväänä ilmestyneestä Mixtapesta, joka lähestyi nostalgian käsitettä laaja-alaisesti sekä suurella sudilla maalaten. Vaikka Mixtape käsitteli myös nykyajan suhdetta menneisyyteen, fomoa sekä ihmisten tapaa nostalgisoida, fokus oli ennen kaikkea nostalgian tunteen luomisessa. Life is Strange -pelisarja taas on ollut vaikeuksissa jo pidemmän aikaa, sillä pelisarjan sankarit ovat kasvaneet jo aikuisikään, mutta käsikirjoittajat kirjoittavat heitä yhä kuin jonkinlaiseen limboon jumittuneita teinejä. Lost Records erottuu kilpailijoistaan siinä, miten tarina antaa teini-ikäisten sankareidensa aikuistua: hahmot eivät ole aikuisina ainoastaan ryppyisempiä versioita itsestään, vaan he ovat aidosti kasvaneet ja muuttuneet ihmisinä. Perspektiivin vaihdoksella on siis aidosti merkitystä, niin tarinassa kuin teemojen käsittelyssä.


Don’t Nodin kehittämä, ensimmäinen Life is Strange tuntui aikanaan noin kolmekymppisten kirjoittamalta tarinalta, jossa he muistelivat ja fiilistelivät omia nuoruusvuosiaan. Vaikka pelin ilmestymisestä on jo yli vuosikymmen, tuo linssi on pitänyt genressä pintansa. Lost Records tuntuu kenties ensimmäiseltä peliltä, joka uskaltaa aidosti varttua aikuiseksi: nostalgia ja teinivuodet ovat merkittäviä tekijöitä tarinassa, mutta Lost Recordsin tarina kertoo vähintään yhtä paljon aikuisista sekä heidän monimutkaisesta suhteestaan omaan lapsuuteensa, kuin lapsuudesta itsestään. Pintapuolisen ja kullankeltaisen fiilistelyn sijaan Lost Records käsittelee nimenomaan nostalgian vääristävää vaikutusta sekä ihmisten tapaa muovata todellisuutta omannäköisekseen. Halpojen fantasioiden tai kierrätettyjen kliseiden sijaan kuvaus on (yliluonnollisista elementeistä huolimatta) hyvin maallistunut ja realistinen. Peli ei siis tarjoa helppoja vastauksia tai kiedo pelaajan ympärille nostalgian lämmintä vilttiä, vaikka seikkailun aikana voikin hymyillä tamagotcheille ja VHS-kaseteille.

Tarkka ja realistinen kuvaus pitää paikkansa monilla osa-alueilla. Esimerkiksi Lost Recordsin teinit tuntuvat aidosti teineiltä, eivätkä joko pikkulapsilta tai siistityiltä aikuisilta. Dialogin ja ääninäyttelyn taso toki heittelee ajoittain, ja muutamissa kohtauksissakin revitellään huolella, mutta siitä huolimatta teini-iän arkea ja elämää kuvataan realistisesti. Lost Recordsiin verrattuna Life is Strange tuntuu melkeinpä siloitellulta fantasialta.



En ole puhunut juuri mitään pelimekaniikoista, sillä puhuttavaa ei juuri ole. Genrelle tyypillisesti Lost Recordsissa lähinnä kävellään ympäri pienehköjä alueita, tutkitaan kiintopisteitä ja höpötellään muiden hahmojen kanssa. Dialogivaihtoehdot haarauttavat tarinaa hieman, mutta pääasiallisesti erot näkyvät siinä miten hyvin eri hahmot tulevat toimeen. Aikuisiän aikajanassa syntyykin jo paljon isompia eroja, jotka vaikuttavat myös temaattisella tasolla siihen mitä tarinalla on sanottavaa esimerkiksi nostalgiasta ja menneisyyden kohtaamisesta.


Näin vuosi julkaisun jälkeen täytyy harmillisesti todeta, ettei Lost Recordsista tullut myyntimenestystä. Tarina saa onneksi tyydyttävän päätöksen, mutta ovea jätettiin myös hieman raolle tulevaisuutta varten. Jatko-osaa on kuitenkin todennäköisesti turha odottaa.

Lost Records: Bloom & Rage on kaunis ja koukuttava, mysteerien täyttämä aikuistumistarina pikkukaupungin teineistä. Vaikka tarinan rakennuspalikat ovat tuttuja Don’t Nodin aiemmista peleistä, digitaalikamera sekä aikuismaisempi perspektiivi tuovat kokonaisuuteen hyvin omanlaisensa lisän. Lost Records on ennen kaikkea kertomus nostalgiasta sekä aikuisten suhteesta omaan menneisyyteensä. Sellaisenaan se on äärimmäisen mielenkiintoinen sekä ajankohtainen peli.