Jay and Silent Bob: Chronic Blunt Punch -peliä on kehitetty hetki jos toinenkin. Kymmenisen vuotta työn alla ollut mätkintä tuntuu kuitenkin siltä, että suurin osa ajasta kului Kevin Smithin elokuvien sitaattien keräämiseen eikä itse pelin hiomiseen. Fanipalvelua nimittäin riittää. Mukana on tuttuja hahmoja, vitsejä ja viittauksia niin paljon, että View Askewniversen vannoutuneimmat seuraajat nyökkäilevät tyytyväisinä lähes jokaisessa kentässä. Harmi vain, että peli niiden ympärillä horjuu pahemman kerran.


Ensivaikutelma on jopa lupaava. Käsin piirretty animaatio on näyttävää, hahmot liikkuvat sulavasti ja sarjakuvamainen ilme sopii aiheeseen täydellisesti. Jay ja Silent Bob näyttävät juuri siltä kuin pitääkin, ja vihollisgalleria tarjoaa sopivan sekopäisiä vastuksia. Ääninäyttelykin tekee tehtävänsä, eikä tunnelmasta voi syyttää tekijöitä. Rakkaus lähdemateriaalia kohtaan näkyy joka sekunti.



Perusidea on klassinen sivusta kuvattu beat 'em up, jossa kevyitä ja raskaita iskuja yhdistelemällä rakennetaan komboja ja kutsutaan avuksi tuttuja sivuhahmoja. Paperilla kokonaisuus kuulostaa monipuoliselta, mutta käytännössä taistelusta katoaa nopeasti rytmi. Iskut eivät tunnu erityisen napakoilta, viholliset toistavat samoja temppuja ja kentät venyvät tarpeettoman pitkiksi. Kun samaa porukkaa moukaroidaan varttitunnin ajan ennen pomotaistelua, alkaa puudutus iskeä jo ennen kuin päävastus ehtii ruudulle. Pelaaja huomaa nopeasti toistavansa vain yhtä ja samaa tehokkainta liikesarjaa, mikä syö pohjan kaikelta taktiselta syvyydeltä.


Pomotaistelut ansaitsevat vielä oman moitteensa. Nekin ovat turhauttavan pitkiä ja yksitoikkoisia. Kuoleman jälkeen edessä saattaa olla koko pitkä kenttä uudelleen ilman kunnollisia tarkistuspisteitä. Se ei lisää jännitystä, vaan ainoastaan turhautumista.



Oudoin ratkaisu liittyy hahmojen kehittymiseen. Peli ilmoittaa välillä uusista kyvyistä ja tasoista, mutta ei juuri kerro, miten järjestelmä toimii tai mitä kaikkea oikeastaan avautui. Lopputuloksena on sekava ja viimeistelemätön vaikutelma. Ruudulle hyppivät ilmoitukset tuntuvat irrallisilta.


Kaksinpeli tekee kokemuksesta hieman hauskemman, sillä yhdessä pelattuna puuduttavatkin kentät kuluvat nopeammin ja kaoottinen toiminta synnyttää ajoittain aidosti hauskoja hetkiä. Silti hyvä peliseura ei korjaa rakenteellisia ongelmia. Jos peli tarvitsee kaverin ollakseen siedettävä, ongelma ei ole pelaajassa. Yksin pelattuna puutteet korostuvat entisestään, ja matka käy nopeasti raskaaksi puurtamiseksi.



Chronic Blunt Punch on selvästi rakkauskirje Kevin Smithin elokuville, mutta samalla muistutus siitä, ettei fanipalvelu yksin riitä kantamaan kokonaista peliä. Tyyliä löytyy, huumoria löytyy ja nostalgialle kumarretaan lähes joka minuutti. Valitettavasti itse mätkintä jää kovin keskinkertaiseksi.


Kevin Smith -fanille tästä voi irrota muutama hyvä naurahdus. Kaikille muille tarjolla on lähinnä pitkäveteinen ja epätasainen toimintapeli, joka olisi kaivannut vielä toisen kymmenen vuotta uunissa – jos sekään olisi auttanut. Lopputulos jättää harmillisen väljän maun, jos oletti muuta kuin viittauksia.