Niin kutsutut ”boomer shooterit” ovat viimeisten vuosien aikana nousseet kovaksi jutuksi. Oltiin termistä itsestään mitä mieltä tahansa, sen kuvaamat pelit ovat ymmärrettävästi suosittuja. Ne kun ovat sellaisia 90-luvun alku- ja keskivuosien viboja tavoittelevia retroräiskintäpelejä, joissa tarinalla, välianimaatioilla ja muulla turhalla ei ole paljonkaan painoarvoa.


Niiden tilalla pelit pyrkivät tarjoamaan nopeatempoista ja veristä räiskintää. Koska itsekin kuulun siihen Gen-X-sukupolveen, joiden nuoruusvuosiin näiden esikuvien kulta-aika osui, suhtaudun tietenkin niihin yleisesti positiivisesti.

Yksi genren parhaista esimerkeistä oli parin vuoden takainen Warhammer 40K: Boltgun, joka ymmärsi, että puhtaimpaan muotoonsa tiivistettynä Warhams-pelin tulee tarjota veristä kerettiläismurhaa ja rosoisia pikseleitä.
Nyt kehitystiimi on sitten päättänyt palata saman kaukalon ääreen toista kertaa, sillä monen muun yllättävän jatko-osan ja laajennuksen rinnalle julkaistiin myös Boltgun 2. Olisin itse ehkä ennakkoon todennut, että kenties Boltgun jo sanoi kaiken tarpeellisen, mutta kun jatko-osa nyt kerran on ulkona, niin vilkaistaanpa.



Olen ollut Warhammer 40K -fani jo 80-luvun loppuvuosista lähtien, joten olen kirjaimellisesti todistanut koko pelin kehityskaaren ja sen ympärille rakentuneiden faniporukoiden muodostumisen. Yksi niistä kaikkein väsyneimmistä genren jutuista on siihen sisäänrakennettu sovinismi, sillä moni Warhams-fani tuntuu ottaneen pelimaailman ”vain miehet voivat olla Space Marineja”-loren vähän turhan tosissaan.


Naiset eivät pelin loren mukaan tosiaan voi olla mariineita, mutta koska joku Games Workshopilla vihdoin huomasi, että noin 50% maailman väestöstä ei ole miehiä, vuosituhannen vaihteessa firma alkoi tehdä synkän tulevaisuuden ikuiseen sotaan tilaa myös naisille. Ja nyt myös Boltgun hyppää kelkkaan.

Tytöt eivät voi olla mariineita myöskään Boltgunissa, mutta se on ihan okei, koska he voivat olla Adeptus Sororitas -ryhmittymän melkein-mariineita, jotka ovat minun kirjoissani loreltaan vielä parempia kuin halluisimmatkaan mariinit. Niin kutsutut taistelusisarukset ovat kuin synkeä 40K-versio fanaattisesta nunnajärjestöstä, jonka jäsenet sonnustautuvat myös raskaisiin panssareihin ja lähtevät sitten kurittamaan kerettiläisiä liekkien ja räjähteiden avulla. Ja siinä sivussa myös sitovat uskoltaan heikkoja siskojaan kiinni Dreadnought-henkisten taistelukävelijöiden etupanssareihin sovittamaan syntejään niin sanotusti aitiopaikalta.


Boltgun 2:n merkittävin lisäys on uusi pelattava hahmo sen alkuperäisestä pelistä tutun sinisen smurffin rinnalle. Taistelusisko ei ole pelkkä grafiikkamuunnos, vaan tälle on suunniteltu oma asevalikoima, josta löytyy eeppisen huikean liekinheittimen ohella muun muassa räjähtäviä nuolia ampuva varsijousi, sekä tietenkin Imperiumin raskaimpaan aseistukseen kuuluva Storm Bolter -pikatykki. Hauskasti sen pelistä löytyvän, vain herjojen huuteluun omistetun, napin painelu tuottaa vielä parempaa settiä kuin mariinilla, koska turbofanaattinen taistelununna keksii loputtomasti keinoja julistaa keisarin pyhää vihaa syntisten kuultavaksi.

Kokeilin itse nopeasti alkuperäisestä pelistäkin tuttua Ultramarinea, mutta vaihdoin pian Adeptus Sororitas -tulokkaaseen, koska tällä pelaaminen oli vain hauskempaa. Plus suuri osa pelin uusista aseista ja mekanismeista on omistettu juuri hänelle.



Uuden pelattavan hahmon ja uusien aseiden jälkeen Boltgun 2 asettuu nopeasti hyvin tutuille urilleen, mikä ei ole toki automaattisesti huono juttu, koska kaava toimi hyvin pari vuotta sitten ja toimii hyvin edelleen.


Tarjolla on siis edelleen kohtalaisen suuria ja avoimia pelialueita, joissa riittää sen kriittisen polun ohella runsaasti löydettäviä salaisuuksia. Pelaaja etenee vanhojen hyvien aikojen tyyliin kentän alusta kohti sen loppua, joutuen välillä poikkeamaan sivupoluille etsimään avaimia ja muuta etenemisen kannalta tarpeellista tavaraa.

Boltgunin erikoisuutena jokaiseen kenttään on sijoitettu pari kohtausta, joissa pelaaja löytää itsensä keskeltä suurta areenaa, jonka kaikki ovet paukahtavat kiinni. Paikalle säntää kymmeniä kaaoksen sotureita, jotka täytyy sitten puhdistaa lyijyn ja liekkien avulla, ennen kuin tie eteenpäin aukeaa. Kenttien lopussa odottaa usein myös suurempi pomotaistelu, mutta pomot ovat enimmäkseen vain suurempia ja kovempia versioita perusvihollisista.


Vihollisvalikoimaa on myös kasvatettu aiempaan verrattuna, sillä pelissä käydään nyt taistoon useita eri kaaosjumalia ja näiden seuraajia vastaan. Perustason kultistien ja petturimariinien ohella kaikilla jumalilla on ne omat erikoisuutensa – omat demoninsa, omat erikoiskultistinsa ja -mariininsa – jotka eivät ole vain grafiikkamuutoksia, vaan joilla on aina jotain pientä omaa.

Ei siis mitään mullistavaa, mutta sen verran uutta kuitenkin, että homma pysyy jos nyt ei tuoreena, niin ainakin taas kiinnostavana.



Boltgun 2 ei ole mikään maailman syvällisin peli. Se on jo ihan tarkoitukseltaan virtaviivainen räiskintäpeli, jossa nopea toiminta, rosoiset pikseligrafiikat, älytön tykitys ja satoihin nousevat uhrilukemat kannattelevat koko teosta.


Kun kyseessä on näin retrohenkinen peli, ei ole tietenkään hirveän yllättävää, että peli toimii teknisesti hyvin. Matalan resoluution pikseligrafiikka, sekä matalan resoluution pikseligrafiikan tyyliä mukailevat vektorigrafiikat, näyttävät rosoisuudessaan kauniilta, ääniefekteissä on riittävästi meininkiä ja peli pyörii nopeasti.

Suurin valituksen aihe löytyy kontrolleista. Pelasin itse alkuperäistä peliä PC:llä, jolloin pääsin käsiksi hiiri- ja näppisohjauksiin, jotka ovat tietenkin kategorisesti se oikea tapa pelata tällaisia pelejä. Jatko-osaa pelasin PlayStation 5:llä. Kehitystiimi on kyllä yrittänyt saada kontrolli toimimaan myös konsoleilla ja enimmäkseen jopa onnistunut siinä, sillä automaattinen tähtäysavustus pitää hyvin huolen siitä, että jopa analogitikuilla pelin vaatima nopeatempoinen räiskintä onnistuu hyvin.


Mutta ne muut kontrollit sitten repsottavatkin kunnolla. Kuka on esimerkiksi keksinyt, että juokseminen tapahtuu painamalla vasenta analogitikkua pohjaan? Ei siis vain klikkaamalla sitä kerran, vaan pitämällä pohjassa? Tällaisten rikosten suorittajat pitäisi tuomita saman tien häpeäpuuhun miettimään tekosiaan, varsinkin kun pelistä ei tunnu edes löytyvän mitään keinoa muuttaa juoksua päälle/pois-tyyliseksi. Hyi sentään.

Samanlaista pientä säätöä ja poikkeuksia konsolipelien vuosikausien aikana vakiintuneista raameista löytyy enemmänkin, joten pelaaminen ei koskaan tunnu niin luonnolliselta kuin voisi toivoa.


Toisaalta, kun ”peliohjaimen kontrollit ovat vähän kankeat” ja ”uudistuksia on kohtalaisesti, mutta ei suunnattomasti” ovat ne suurimmat valituksen aiheet, niin pelillä menee lopulta aika hyvin. Kehitystiimi selvästi ymmärtää, miten hyviä retroräiskintöjä tehdään ja osaa tarjoilla nopeatempoista, veristä ja viihdyttävää tykitystä. Onkin sitten jokaisen oman pohdinnan paikka, onko 25 euroa hyvä hinta tästä, mutta itse olisin kyllä kokenut saavani rahoilleni vastinetta. Tosin minä olenkin täysin toivoton Warhams-friikki.