Tuorein sisältö

Whiplash

Ensi-ilta: 29.06.2015
Genre: Draama
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

10.07.2015 klo 12.30 | Luettu: 4334 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Suositun teorian mukaan elämällä pitää tehdä jotakin.

Whiplash esittää hyvän kysymyksen jo ensimetreillä: haluatko nurkkaasi kannustusjoukot, vai julman diktaattorin, joka ostaa mitä myyt, kunhan pistät paremmaksi kuin tähän mennessä, senkin pelle? Oikea vastaus on kannustusjoukot. Maailma olisi parempi paikka, jos kaikki olisivat pehmoja, jotka pyytävät anteeksi, jos joku huitaisee heitä päähän popcorn-kipolla. Pehmot kannustavat, lohduttavat ja onnittelevat. Sitten he menevät katsomaan Timo Koivusalon elokuvan. Ja sekin on ihan kiva! Pehmot auttavat ymmärtämään, ettei elämällä tarvitse tehdä mitään, jos käyttökelpoinen oppi-isä lannistaa tai - nyyh - jää löytymättä.

Whiplash kertoo Miles Tellerin näyttelemästä nuoresta jazz-rumpalista ja hänen säälimättömästä opettajastaan J.K. Simmonsista. Kuulin etukäteen, että miesten suhde on niin intensiivinen, että leffa toimii jännärinä. En silti yllättynyt reaktiostani. Tuijotin raivohullua pikkuhitleriä kuin koulutyttö uusinta lesbon näköistä poikatähteä: mä niin tahdon tuon! En uskaltaisi lähestyä häntä. En ansaitse maestroa. Mutta fantasia onkin juuri se, että tämä ihana perkele nappaa sinut. En välittänyt, onko Simmons liian julma satunnaisille sivuhahmoille, joiden elämä vaihtaa suuntaa opettajan oikkuillessa. En tiedä, miten lujaa rumpuja pitää oikeasti hakata, että hikeä ja verta lentää ympäriinsä. Löysin totuuksia olennaisista asioista. On selvää, että nuori mies on lahjakas, ja on selvää, että taidemuotoa rakastava sadisti tahtoo auttaa. Molemmat ovat seinähulluja. Se on kaunista. Se on uljasta.

Rumpali antaa kaikkensa. Kun tein aikanaan samoin kirjoittajana, muun muassa se oli inspiroivaa, että eräs arvostamani kohtalotoveri kieltäytyi lukemasta muutamia tarinoitani mälsien ensimmäisten lauseiden vuoksi. Simmons samassa hengessä pysäyttää oppilaansa yhä uudestaan parin epävireiseksi väittämänsä sekunnin jälkeen sylkeäkseen turhautuneisuutensa heidän kasvoilleen. Kyse ei ole peruskoulusta. Tällä opettajalla ei ole mitään tekemistä lapsuutesi pilanneen kansankynttilän kanssa. Nuori rumpali uskoo olevansa taiteilija, eli eliittiä. Sellaista jätkää pitää koetella ja hän hyväksyy tämän, ollen täten kannustamisen arvoinen.

Kun rumpali uskoo edistyvänsä, hänen narsismistaan tulee avoimempaa. Parikymppisen kakaran tunnemoottori inttää hänen olevan pulliaisten yläpuolella, joten tämä maikka on yhä se, jota hän tarvitsee. Jos olisin ohjaaja Damien Chazellen perfektionistinen mulkvistikaveri, kehottaisin häntä pohtimaan, ovatko keskivaiheen ylilyönnit paras mahdollinen tapa kuvata intohimon kehittymistä. En hämääntynyt niin sanotusta farssimaisuudesta, koska koin katsovani vertauskuvaa, mutta kysyisin, halusiko hän minun huvittuvan. Viimeinen näytös korjaa kurssin virheettömäksi. Tarina ja teemat kyetään äärimmäisen harvoin paketoimaan näin tyydyttävästi ja terävästi, olennaiseen tiukasti keskittyen. Pidin Chazellen kirjoittamaa konserttijännäriä Grand Pianoa varsin viihdyttävänä, joten hän periaatteessa lunastaa lupaukset. Se jää nähtäväksi, onko soittimen takominen hullunkiilto silmissä hänen ainoa temppunsa.

Noin kaikkien toimintaohjaajien pitäisi (haukata koiranpaskaa ja) opiskella uutta Mad Maxia, The Raideja ja Whiplashia. Tämän leikkaus-Oscarilla palkitun draaman iskut ovat säälimättömiä, voimakkaita ja merkityksellisiä, vaikka vain muutama runnoo ihmislihaa. Oscarilla palkittu Simmons voisi huutaa jazzista James Bondille ja naps, hän olisi kovin superkonna pitkään aikaan. Rumpali ei ole John McClanen kaltainen miellyttävä jokamies, mutta hänen tanssinsa lasinsirpaleilla tekee hänestä esim. The Expendables -trilogian virnisteleviä mänttejä kiehtovamman legendan.

Opettajan provosoivista keskeytyksistä huolimatta meteli on lumoavaa. Tarina ja toteutus yllyttävät kuuntelemaan tavallista tarkemmin, vaikkei ole välttämätöntä ymmärtää, onko opettaja oikeassa, väärässä vai kiero. Se, että päähenkilöt ovat kärjistettyjä, ei tee heistä onttoja, kun aika käytetään tehokkaasti ja harkitut sivumaininnat ruokkivat mielikuvitusta. Elokuva kestää yli 100 minuuttia. Tunsin sen kestävän 40.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Lindemann - Skills I... Tusk... >

Keskustelut (3 viestiä)

Arvostelija

10.07.2015 klo 12.54

ihan ok leffa 3/5. opettajan ragekohtaukset menee vähä yli välillä
Aeko

10.07.2015 klo 18.41 9 tykkää tästä

Tähdet kohdillaan, ehdottomasti omia suosikkejani viime vuodelta, ainoastaan Nightcrawler taitaa mennä edelle. Leffan finaali oli upea.
TatiTheThird

11.07.2015 klo 13.26 8 tykkää tästä

Joo tämä leffa on kyllä mestariteos!

Kirjoita kommentti

31727

Liittyviä artikkeleita

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova