Tuorein sisältö

Dimmu Borgir: Eonian

Jesse Kärkkäinen

27.05.2018 klo 01.44 | Luettu: 32847 kertaa | Teksti: Jesse Kärkkäinen

Dimmu Borgirin 10. studioalbumi Eonian päättää yhtyeen pitkäksi venyneen levytystauon, sillä ryhmän edellinen studioalbumi Abrahadabra julkaistiin jo vuonna 2010. Samalla aktivoituu yhtyeen ympärillä välillä hyvinkin kärkkääksi äityvä keskustelu. Onhan kyseessä yksi mustan metallin kiistellyimmistä nimistä, jota on vuosien varrella viety roviolle niin musiikkityylin häikäilemättömästä kaupallistamisesta, tämän vuosituhannen albumien vaihtelevan laadun vuoksi kuin myös jatkuvasti lisääntyneiden sinfonisten elementtien takia, jotka ovat kuljettaneet musiikkia aina vain kauemmaksi juuriltaan. Eikä Eonian tarjoa helpotusta tähän eripuraisuuteen, sillä kyseessä on kaikin puolin ristiriitainen teos.

Eonian on kymmeneen kappaleeseen jaettu kokonaisuus. Suurimmalta osin tarjolla on sinfonisuuteen ja päälle puskeviin orkestraatio-osuuksiin luottavaa black metallia, mutta kyseessä ei ole läheskään niin perinteinen metallialbumi, kuin yhtyeeltä on totuttu kuulemaan. Ulosanti luottaa voimakkaasti mahtipontiseen ja massiiviseen tunnelmaansa, joka ajaa monessa kohdin perinteisten sirkkelikitaroiden ja murinavokaalien ylitse. Erityisesti kuoroja käytetään runsaasti ilman, että näiden päälle on liimattu perinteisempää rähinävokalisointia. Näistä syistä materiaali on paikka paikoin jopa yllättävän kevyttä.

Eonian osoittaa, että nykypäivän Dimmu Borgir luo musiikkiaan ihailtavan itsepäisesti ja ulkopuolisista odotuksista piittaamatta. Harmi vain, ettei tämä heijastele positiivisesti albumin sisältöön. Vaikka kiekolla on paljon loistavia ideoita ja mielenkiintoisia irtonaisia elementtejä, jää kokonaisuuden toteutus puolitiehen. Erityisesti biisikattaus jättää kylmäksi, sillä sekaan ei ole eksynyt montaakaan huippukappaletta.

Eonian sortuukin totaaliseen mitäänsanomattomuuteensa. Vajaan tunnin musiikillinen matka on ahdettu täyteen monenlaista kuultavaa, mutta lopulta siitä ei jää mitään erityistä mieleen. Vain muutama kappale ansaitsee kehuja. Ennakkomaistiaisina julkaistut vedot Interdimensional Summit sekä Council of Wolves and Snakes nousevat albumin parhaimmistoon. Ensin mainittu tarttuvuutensa sekä mahtipontisuutensa vuoksi, jälkimmäinen aavemaisen tunnelmansa takia. Muita onnistumisia ovat lähes tuomiometallin raskaudella käynnistyvä Lightbringer sekä albumin hienosti päättävä instrumentaali Rite of Passage, jonka olisi helposti voinut venyttää täysiverisen kappaleen mittoihin.

Epäilemättä löytyy kuulijoita, joille Eonian uppoaa vaivattomasti. Kiekon mielenkiintoinen tunnelma sekä massiivinen äänimaisema pelastavat paljon, mutta albumikokonaisuutena se on kömpelö ja hallitsematon. Pahimmillaan sävellykset tuntuvat siltä, kuin yhtye olisi vain latonut peräjälkeen irtonaisia kappalerakenteita ilman sen suurempaa visiota. Taustamusiikkina albumin kepeämpi euroviisu-bläkkis soljuu vaivattomasti, mutta harmittavan vähän sekaan on ujutettu tajuntaan tarttuvia sävellyksiä. Eonian tuntuu albumilta, joka on pitänyt julkaista siitä ilosta, että vuosikausien hiljaisuus saadaan päätökseen.



V2.fi | Jesse Kärkkäinen
< Fahrenheit 451... Adrift... >

Keskustelut (11 viestiä)

Rouske

27.05.2018 klo 10.07 1 tykkää tästä

Vihdoinkin joku sanoo totuuden ääneen. Kiitos!
lainaa
Jeps

27.05.2018 klo 10.41

Uuden Amorphis-lätyn arviointia odotellessa. Millonkohan tulee? :)
lainaa
JesseK

Rekisteröitynyt 12.04.2016

27.05.2018 klo 16.17 4 tykkää tästä

Jeps kirjoitti:
Uuden Amorphis-lätyn arviointia odotellessa. Millonkohan tulee? :)


Kiekko on parhaillaan tehokuuntelussa, joten arvio tulee pihalle, kunhan levyyn olen kunnolla perehtynyt! :)
lainaa
Jeps

27.05.2018 klo 20.00 1 tykkää tästä

JesseK kirjoitti:
Jeps kirjoitti:
Uuden Amorphis-lätyn arviointia odotellessa. Millonkohan tulee? :)


Kiekko on parhaillaan tehokuuntelussa, joten arvio tulee pihalle, kunhan levyyn olen kunnolla perehtynyt! :)

Mahtavaa! Itselle ei lätty ihan kokonaan auennut ekalla kerralla, mutta parin kerran jälkeen rupesi potkimaan ja lujaa. Loistava kokonaisuus omasta mielestä.
lainaa
Veli

28.05.2018 klo 05.47

Kauheeta sontaa,tää ei avaudu vaikka räjäyttäs????
lainaa
RandomSwinger

28.05.2018 klo 14.52

Tämä poppi-Dimmu on selkeää kehitystä verrattuna kahteen edelliseen levyyn.
lainaa
DimmuBurger

28.05.2018 klo 20.16

Kuuntelin Spotifyista koko levyn kävelylenkin aikana. Nyt on menty liian pitkälle - kuorot ja sinfoniat saavat metallin kuulostamaan todella tasapaksulta. Lead kitarat tuntuvat olevan pelkkää speed pickingiä ja jo valmiiksi tylsä blastbeat kuulostaa kuin muovipussia hakattaisiin tuulessa. Todella munaton soundi. Päälimmäisenä jäi tunne, että levyn kylkiäisenä pitäisi tulla Three Wolf Moon -t-paita.

En ole Dimmun ensimmäisten levyjen fani, mutta en toisaalta innostu Abrahadabrasta tai tästäkään. Omaan mieleen sopivimmat albumit ovat Death Cult Armageddon ja Puritanical Euphoric Misanthropia. Näissä uusissa on hetkittäin jännä mystinen fiilis, mutta toisaalta euroviisu-bläkkis kuvaa kokonaisvaikutelmaa varsin onnistuneesti jo Abrahadabran kohdalla.
lainaa
Yazu

28.05.2018 klo 21.31

Pakko julkaisulta tää kieltämättä maistuu. Minne saatanamaisuus hävisi? nyt tää on perus melodista metallia
lainaa
Pönde

30.05.2018 klo 00.56

Perfect Circle varmaan hieman liian kevyttä kamaa, että uusimmasta levystä olisi arvostelua tulossa?
lainaa
Astorethein

Rekisteröitynyt 25.09.2011

04.06.2018 klo 18.45

DimmuBurger kirjoitti:

En ole Dimmun ensimmäisten levyjen fani, mutta en toisaalta innostu Abrahadabrasta tai tästäkään. Omaan mieleen sopivimmat albumit ovat Death Cult Armageddon ja Puritanical Euphoric Misanthropia. Näissä uusissa on hetkittäin jännä mystinen fiilis, mutta toisaalta euroviisu-bläkkis kuvaa kokonaisvaikutelmaa varsin onnistuneesti jo Abrahadabran kohdalla.

En itsekään diggaa erityisemmin niistä ekoista levyistä ja Puritanical onkin meikälle se suurin Dimmu-suosikki. Nakkijonossa en kyllä uskalla tuota sanoa, etten saa turpaani.
lainaa
Lepisto33

23.08.2018 klo 04.20


Hmm, enpä ole kuunnellut tältä levyltä kun nuo mainitsemasi 2 kappaletta joiden musiikkivideot löytyivät netistä ensimmäisenä, olivat sen verran sekavia ja liian omaan suuntaansa kehittyneitä siitä mitä pidin "Dimmu Borgirina" että eivät juurikaan jääneet mieleen, joten tämä on kaikkein epäkiinnostavin dimmu borgir albumi itselleni.

Kun täällä porukka suosikkejaan mainitsee niin ykkös suosikkini Dimmulta on Godless Savage Garden vaikka onkin enemmän kokoelma levy kuin oma levynsä, siinä nyt vaan on tiivisti hyvät biisit. ja sitten In Sorte Diaboli & Spiritual Black Dimensions.

Lienee monen mielestä sitten vielä "oudompi kolmikko" tuo minun trioni.

Onkohan se nyt sitten niin että Dimmu Borgirin fanien suhteen tapahtuu niin sanottu generaatio vaihdos, ja me "vanhemmat fanit" jäämme kuuntelemaan aijempia levyjä, mutta jätämme itse bändin vähälle huomiolle.

lainaa

Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova