Tuorein sisältö

Maija Poppasen paluu

Ensi-ilta: 25.12.2018
Genre: Fantasia, Lasten, Musikaali
Ikäraja: 7
Jari Tapani Peltonen

28.12.2018 klo 18.00 | Luettu: 1946 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Klassikossa varakas herra Banks uskoo niin sokeasti järjestelmällisyyteen, ettei hän huomaa menettäneensä sitä. Pikkuvaimo harrastaa naisten oikeuksia tillin tallin -asenteella ikään kuin äänioikeus tulisi ilman nälkälakkoja ja maailmansotana tunnettua miesten joukkomurhaa. Lastenhoitajat eivät saa kuriin jälkikasvua. Kun Maija Poppanen juonii ja väkivalloin etuilee itsensä virkaan, herra Banks vaistoaa epäkohdan, mutta sivuuttaa tunteen. Poppanen tutustuttaa lapset työväkeen ja päihteisiin rommipunssista psykedeeleihin. Vihdoin Banks oivaltaa, että lapset on kasvatettava itse, mutta ollessaan eksyksissä hän kokee hermoromahduksen. Tuhkasta nousee kiva, mutta kokoomusta yhä äänestävä kompromissi-isi. Leijan lennättäminen isin kanssa pyhäkoulupuvussa on mukavampaa kuin liiman haistelu vasemmistoliitossa. Tähän Poppanen tähtäsi, joten saatanallisten keinojen hyödyntämisestä huolimatta hän on yläkerran väkeä.

Vaan mössikö Poppanen sittenkin? Nuoresta Michael Banksista on varttunut matalapalkkainen laiheliini, joka haaveilee taiteellisesta urasta. Luikku pysyy koossa viiksillä ja vaimon armosta, ja vaimo on kuollut, joten vanhemmilta peritty talo on menossa alta. Pehmoisissä on puolensa. Vaikka juuri nyt on vaikeaa, hän ihan henkilökohtaisesti tuntee lapsensa, jotka seisovat suorassa ja pitävät yhtä. Lapset eivät halua lapsenlikkaa, eikä leffa edes vihjaa, että leski-isit tarvitsevat korvaavan muijan. Paperitöihin isi kaipaa aikaa, joten odotellessaan lapset voivat vilkaista Poppasen uusimmat humpuukifantasiat, vaikka isi haiskahti päähenkilöltä laulaessaan murheistaan. Pidin aidosti mielenkiintoisena sitä, etteivät Poppasen niksit vaikuta ratkaisevan ongelmia enää. Tarina kuitenkin palaa raiteille, kun tarpeeksi monesta tilanteesta on tarjottu uusi versio.

Käytännön toteutuksessa on tuoreuden tuntua. Klassikossa muun muassa moikataan satunnaista setää, joka nauraa itsensä kattoon. Nyt satunnaisen serkun maailma kääntyy, jos hänellä on vaikeaa, joten hänkin on katossa. Muu on uutta: kohtaus on nyt musikaalinumero, eli menkkaränkkälaulu, jossa titityy-täti oivaltaa, että se voi olla vahvuus, jos pää tilttaa parina päivänä kuussa. Hihitysversio on niin huono, että se on loistava, mutta liukkaaksi laskelmoidun lauluversion katsoisi kernaammin pari kertaa putkeen. Sitä saa miettiä, miksi nämä kohtaukset leffoissaan ovat ja vaikka syy löytyisi, Poppaset ovat ennen muuta sirkuksia, jotka toimivat vaikka puolivälistä katsottuina ja Seppo Taalasmaan dubbaamina. Jos tahdot tällaisen, mutta oikean elokuvan, katso Hokkuspokkus taikaluudalla. Siitä tuttu Angela Lansbury vierailee uutuudessa ja niinpä päässäni soi Eglantine, Eglantine, oh, how y'all shine, eivätkä Poppasten sinänsä pirteät rallit.

Sukellus piirrosmaailmaan on toinen tilaisuus pohtia eroja. Poppasen ja poikalelun - nyt lupsakan lampunsytyttäjän - makeilu on miellyttävää ajanhukkaa taas. Uusi piirretty tarjoaa myös vauhtijännitystä kommentoidessaan talojuonta, joten tempun 50 vuodessa kokema inflaatio on huomioitu. Alkuperäisen elokuvan ikonisin laulu kuullaan piirrosmaailmassa, joten uudella versiolla ei ole saumaa jättää verrannollista muistijälkeä, mutta toisaalta suhteellisen harvoin käytetty temppu on toteutettu niin napakasti, että selkäytimeni sai orgasmeja ja heräsin vaatimaan Roger Rabbit -henkistä elokuvauniversumia, joka ei 60-luvun Poppasen perusteella innostaisi. On helppo arvostaa uutta ja vanhaa niiden omilla ehdoilla, kun soopa on tiivistettyä onnea.

Emily Blunt kykenee hienoon Poppanen-imitaatioon halutessaan. Suoritus ei ole yhtä puhdas kuin alunperin, sillä tiukka täti hymyilee rennommin ja muutama ilme herättää kysymyksiä hänen sisäisestä maailmastaan, mutta pieni muutos itsetietoisuuden tasossa näkyy tasaisesti kaikessa muussakin, realistisemmasta värimaailmasta lähtien. Poppasen tempauksiin kätkeytyy yhä pieniä opetuksia, joista muutamaan palataan liikuttavasti. En huomannut, että jatko-osa tarjoaisi oivalluksen siitä, mistä tarina oikeasti kertoo, mutta tarjosiko alkuperäinen, vai tekikö Disney draaman nimeltä Saving Mr. Banks selittääkseen tarinan? Uusi isä ei tuijota omaa napaa, joten mukana on erikseen roisto, joka on taustalla kytevän laman symboli, jos ei muuta. Lopetus on niin deus ex machina -henkinen, että nykyhetki paljastuu Delfoin oraakkelin ennustukseksi ja jatkossa muinaiset kreikkalaiset puhuvat Maija Poppanen -lopetuksesta, mutta en ollut kihtinen kolmeakaan sekuntia kerrallaan. Tyylipuhtaampaa viihde-elokuvaa saa etsiä. Sirkus isolla kankaalla on parempi sirkus.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Aquaman... Black Mirror: Bander... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

33853

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova