Tuorein sisältö

Black Mirror: Bandersnatch

Ensi-ilta: 28.12.2018
Genre: Komedia, Sci-fi, Trilleri, TV-sarja
Ikäraja: 16
Jari Tapani Peltonen

03.01.2019 klo 11.00 | Luettu: 3784 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


Bandersnatch on tv-sarjan osana julkaistu itsenäinen juttu, jota on mainostettu interaktiiviseksi elokuvaksi ja haukuttu köykäiseksi peliksi. Netflixissä nähtiin juuri vastaava juttu Minecraft: Story Mode, mutta siitä voidaan keskustella, onko Minecraft-grafiikoita mahdollista katsoa Minecraftin ulkopuolella. Bandersnatch on aikuisille suunnattu musta komedia ja surrealistinen sci-fitarina. Mielipiteet ovat jakaantuneet niin tehokkaasti, ettei moni tiedä, mitä ajatella itse, joten juttu on tuoreehko ja täten se paras tapa päättää tai aloittaa sohvaperunavuosi.

80-luvulla pelifirma tukee nuorta nörttiä, joka tahtoo tehdä digitaalisen version romaanista, jossa valitaan käänteitä ja hypitään sivuja. Kirjailija sekosi mahdollisuuksien meressä ja nyt ratkaistaan nörtin kohtalo. Katsojakin valitsee parista vaihtoehdosta silloin tällöin, joten jokaisella Netflixiä tukevalla laitteella tätä ei voi pelata. Toimivat interaktiiviset tarinat koetaan vähintään kahdesti ja vain ensimmäinen kerta toimii psykoanalyysina, joten tein valintani vakavasti kuin oikeassa elämässä. Tarina eteni miellyttävän jouhevasti. Koin ehyen, Äärirajoilla-tyyppisen jakson, jonka loppuratkaisu oli läskiksi lyöty vitsi, kuten ne joskus ovat. Uskoin suosittelevani tätä kaikille, jotka ovat etsineet elämän tarkoitusta nettitesteillä. Testinä elämys toimi siinä mielessä, että se vitsilopetus oli eniten todellisuudentajuni mukainen kaikista vaihtoehdoista, mutta viittaan elämän tarkoituksella lähinnä siihen, että on lohdullisen suloista vain klikkailla ja tuntea saavuttavansa jotakin omaa.

Ensimmäinen kierros on kaunis illuusio jokaisessa digitaalisessa roolipelissä, jota kehtaa kutsua roolipeliksi. Sääntö päti tässäkin. Vaikka tiedän näiden huijaavan, hämmennyin silti, kun Bandersnatch vasta toisella kierroksella eteni uutta yritystä vaativiin luuppeihin. Tämä ei olekaan kokoelma ehyitä jaksoja, vaan moderni tekstiseikkailu, jossa voi mokata. Päähenkilö myöntää, ettei hän ole ohjelmoinut pelinsä erästä polkua valmiiksi, joten se on olevinaan vitsi, että seuraava valinta pitää tehdä oikein, tai tarinan virta katkeaa ja elämys on jotakin aivan muuta kuin itselläni aluksi.

Sitä alkaa tiedostaa juoniaukot ja sen, että niihin voi löytyä ratkaisu. Toisinaan samaan tilanteeseen päätyminen eri reittiä avaa uuden vaihtoehdon. Kaksi erilaista loppua nähtyäni olin yhä kiinnostunut esimerkiksi siitä, voiko päähenkilö saada kassakaapin auki painajaisessaan. Tarina koettaa selittää, että vaihtoehtoisten todellisuuksien kokeilu on osa hahmojenkin elämystä, mutta he eivät reagoi tyydyttävästi tähän puoleen ja ränkkäys käy tylsäksi. Perinteisissä peleissä en koskaan palaa aiempaan tallennukseen tarkistaakseni, mitä olisi voinut tapahtua, koska on tuhannesti kiehtovampaa eläytyä ja kokea uutta toisellakin kierroksella. Kun Bandersnatch tarjosi helpon pääsyn muutamiin vaihtoehtoihin luuppien ja lopputekstien aikana, sieluni itki verta.

Tilaan kuitenkin lisää. Kilauttakaa Terrence Malickille. Hän tuli mieleen, koska hän filmaa älyttömät määrät materiaalia ja koettaa löytää tarinan sieltä seasta. Lisäksi hänen The Tree of Lifensä on klassinen esimerkki "elämän tarkoitus" -elokuvasta: perhedraamassa on patsastelua ja dinosauruksia. Bandersnatch on koominen ja pinnallinen draamana, mutta se kommentoi todellisuuden luonnetta ja itseään ja se tulkinnanvaraisesti pilkkaa katsojaa väittäessään, että katsoja hallitsee matkaansa - ja mitä vielä. Se voisi olla ironiasta vapaata (tai äärimmäisen ironista) taidetta, kun yrität ymmärtää Malickin kaltaisen hipin sanoman, mutta sitten leffa kysyykin, tahdotko katsoa lisää komeaa möllötystä, vai vaihteeksi niitä dinosauruksia. En varsinaisesti pitänyt Malickin Song to Songista, mutta voisin katsoa sen uudestaan, jos saisin tehdä valintoja ja etsiä mm. Christian Balea ja Benicio del Toroa, jotka leikattiin leffasta kokonaan.

Jo pitkään olen toivonut, että pelikoneiden tällaiset jutut kestäisivät 2 tuntia ja 5 läpäisyä, eivätkä kymmentä tuntia, minkä jälkeen toinen kierros paljastuu samanlaiseksi. Hyvässä lykyssä joku Bandersnatchin perillinen onnistuu kahdessa ehyessä läpäisykerrassa ja siirtää pallon takaisin siihen nurkkaan, jossa vaihtoehtojen potentiaalinen määrä on moninkertainen. Sen saa luokitella itseironiaksi ja/tai sanomaksi lajityypistä ja/tai koko maallisesta taipaleestamme, kun Bandersnatch toistuvasti myöntää rajallisuutensa, mutta vaikka interaktiivinen tarina totisesti on syvästi turhauttava taidemuoto, uskon potentiaaliin. Valinnanvapauden huuma paikkaa kerronnan puutteita. Bandersnatch on saanut enemmän huomiota kuin useimmat tv-sarjat, joten ei olisi hullua käyttää jatko-osaan yhtä paljon resursseja kuin tuotantokauteen, vaikka läpäisy kestäisi yhä vain tunnin.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Maija Poppasen paluu... Bird Box... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova