Dracula-romaanista tuttu R.M. Renfield on kärpäsiä syövä tuulenpesä mielisairaalassa, tai nykyään: aksentilla hurmaava kiiltokuvapoju, jolle ötökät antavat Spider-Manin voimat. Leffa on yllättävän hyvä, kunhan pelkäämme pahinta. Jos Tom Cruisen The Mummy olisi aloittanut jatkumon, seksikäs Renfield kaataisi taivassädetornin kuuman Igorin kanssa. Renfield-leffa on kuitenkin itsetietoinen ja raisun väkivaltainen ollakseen studiotuote. Jouluna katsoin neljä ideakomediaa 80- ja 90-luvuilta. Vaikkei Renfield ole yhtä luova tai hauska, Renfield on yhtä lyhyt, joten kaikki rummut soikoon.

Dracula esitetään maanisena psykopaattina, jonka diktaattorin ura tyssää tarpeeseen toipua tappeluista viemärin pohjalla. Renfield ruokkii rutiinia: vain hän pitää isännän hengissä, mutta hän yrittää tehdä hyvää valitsemalla uhreiksi kelmejä impien sijaan. Vertaistukiryhmään soluttauduttuaan Renfield alkaa ymmärtää, ettei manipuloivia narsisteja tarvitse katsella, mikä ei ole irtovitsi vaan selkeä sanoma. Hahmot ottavat huolensa suhteellisen vakavasti.

Leffa on (köpöistä) taidetta kompromissien saralla. Yleensä jokainen laimea vampyyrisaaga lässähtää lisää esitellessään "automaattisesti eeppisen" Draculan. Nepotismivauva Nicolas Cage on Dracula, jota hän nyt myös näyttelee. Taidekomedioiden tähtenä Cage tapaa jäädä tavoitteista, mutta kun tuote kaipaa hitusen anarkiaa, hullu Coppola loistaa: Cagecula on sekä hauska muikistelija että aidosti vastenmielinen. Katsojan ei ole tarkoitus samaistua siihen, että Renfield sietää häntä, vaan vertaistukipuoli tekee vitsistä sadun.

Käänteisesti Awkwafina vaikuttaa nostavan tuntipalkkaa Hollywoodilta, vaikka hänen veistoksellista naamaansa ja käheää ASMR-narinaansa olisi kiva ihastella kulttiklassikon merkeissä. Ehkä hänkin on elementissään, kun korruptiota, mafiaa ja pian Draculaa vastaan (Renfieldin kanssa) sotivan parkkipirkon tulee olla uskottava ja hupsu ensisilmäyksellä. Hahmo on viehättävä kuin Zootropoliksen Judy Hopps, joten on selvää fanien mielenterveyden kannalta, että Awkwafinan tulisi aina näyttää naamaansa eikä ääninäytellä lohikäärmeitä ja muita.

Renfield on normaali eli valkoinen heteromies. Nicholas Houltilla on unelmavävyn charmia, mutta jos asiaa ajattelee liikaa, rooli on epäkiitollinen nousukkaalle, joka on kisannut Batmanin ja Teräsmiehen rooleista. Näkökulma on Renfieldin ja vitsi on se, että hän on rutinoitunut ylilyönteihin, joten vaikka hän lävistäisi pahikset heidän omilla käsillään, hän on "vain perusjamppa" (eikä esim. Groovy Bruce). Uraa tämä ei edistä.

Mafia ja hirviöt kohtaavat siten kuin on tarkoitus 90 minuutin hömpässä. Se on aidosti arvokkaampaa kuin vitsien taso, mutta eritoten ajoituksesta johtuen huvituinkin. Pomppiminen & paukuttelu, joka olisi pääasia PG-13-ikärajan versiossa, sallii siirtyä dynaamisesti höpinästä hirveyksiin.

Olin vähällä unohtaa 2000-luvun algoritmit ja elää hetkessä, mutta jälkimaun ne pilaavat. Kohteliaasti se selitetään varhain, kuinka leffa aikoo kumota käänteet, mutta pirun tympeä päivittäinen rutiini se on. Romantiikkaa ei tarvitse kaikkeen laittaa, mutta sitä saisi yhä laittaa johonkin, ja käypiä valintoja olisivat Renfield ja Zootropolis, joissa sisukkaan pupun ja kiltin ketun lähestymisessä on jännitteitä ja kutinaa ilman Twilight-hengistä perheväkivallan sivumakua.