Tämä olisi klassikko sketsinä tai South Park -jaksona.

"Maaginen n-sana" tai vastine on kiintiöhahmo, jolla tarinankertoja tarkoittaa hyvää, vaikka kiiltokuvamaisen eksoottisen hahmon tehtävä on tukea "normaalia" päähenkilöä eli valkoista lihaasyövää heteromiestä. Muista Morgan Freeman. Muista Vihreän mailin kirjaimellisesti maaginen urologi John Coffey. Epämukavuus lipsuu tälle sektorille, jos Lapista löytyy nunnuka-nunnukaa vetävä shamaani, jolla on viisauksia kriisiytyneelle hesalaiselle.

Tämä leffa - jota kukaan ei kerro katsoneensa, paitsi jos joku röyhkeästi kysyy, että katsoitko leffan, jonka nimi on tämä - kertoo kiintiöhahmojen järjestöstä. Heidän tavoitteensa on tehdä valkoisten elämästä helpompaa, jotta mustat elävät pidempään. Mikään ei ole vaarallisempaa kuin ahdistunut valkoinen, selittää "Uncle Ben" valkohain julisteen edessä.

Järjestö on siis periaatteessa äärimmäisen rasistinen, mutta heidän vastarintansa on pehmeää, mikä on joustava vitsi. Leffa itsekin laajentaa teemaa feminismin puolelle, joten en malta olla horisematta, että perusidea olisi vastaava, jos mummojärjestö opettaisi nuoria naisia mielistelemään miehiä siten, että miehet pysyvät onnellisina ihan ilman raiskaamista.

Maagiset n-sanat osaavat teleporttailla ja luoda asioita tyhjästä. He näkevät maagisen mittarin, joka varoittaa, miten paljon albiinoja ahdistaa. Jos puhumme vain esittelyvaiheesta, tiedät jo etukäteen, pidätkö tästä. Se on klassista sketsihuumoria, kun älytön asia julistetaan vakiintuneeksi faktaksi ja seuraamuksia kelataan läpi. Tempauksen taiteellisuus oli siinä, kun se aloitettiin: vitsit kirjoittavat itse itsensä.

Paitsi jos teet täyspitkän leffan.

Päähenkilö on tietenkin taiteilija. Näyttelijän tai kirjoittajan sijaan hän on sentään "langanveistäjä". Hän on epäonninen, joten "Uncle Ben" tarjoaa uuden uran. Ensimmäinen valkoinen, jota sankari auttaa, on modernin softafirman kasuaali rasisti, jota kiinnostaa nainen, jonka sankari tapasi jo. On puolisen tuntia materiaalia, jonka aikana maagisen puolen voi unohtaa, eikä softajuoni silti syvene. On yhä hassua oivaltaa, että jos yksikin musta mies vie valkoiselta naisen, hyvien mustien vaalima järjestelmä saattaa romahtaa, mutta ehkä hörähtelimme tälle tarpeeksi alussa.

Nainen on hitusen reteämpi kuin päähenkilö, mutta he ovat samassa liigassa elämän lievää noloutta ja tarvittavaa sarkasmia ajatellen. Asia on selvä heti, joten ei ole kerronnallista syytä viritellä heille toista kohtausta. Tarina olisi sama, jos päähenkilö toimisi aitona maagisena n-sanana, joka haaveilee toisesta itselleen relevantista kohtauksesta, kunnes hän lopussa ilmoittaa tavoittelevansa sitä. Leffa laahaa ja kompastelee omiin sääntöihinsä kaavamaisesti ja tarpeettomasti.

Liioitellun armeliaasti ilmaistuna tyhjäkäynti luo pelivaraa ristiriidoille. Fantasiaan uskova sivuparta on yhä perususkottavasti vakavissaan vaiheessa, jossa sivuparrat tapaavat puhua fiksuja. Ideoiden takana on aitoa ja perusteltua elämäntuskaa, mutta leffana leffa on susi. Tuulen viemä päähenkilö on heikko avatar idean isälle: se ei rimmaa, että hän mokailee tavallaan / ohimennen / alustavasti sekä taiteen, IT-alan, taikuuden että romantiikan saralla, kaiken ollessa tavallaan / osittain / alustavasti yhteiskunnan vika. Hän on paljon eikä paljon mitään.