Kaikki eivät jaa kantaa, mutta juuri siksi ilmaisen asian näin: 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later) on esimerkillisen hyvä perusleffa. Se lupaa tarjota saman sonnan suurkuluttajille samaa kuin ns. klassikko 28 päivää myöhemmin ja sen se tekee. Aistikkuus erottaa nämä monista samanlaisista. Yhden sanan arvostelu on aistikas.

Ohjaaja Danny Boyle ja kirjoittaja Alex Garland ovat vahingossa kehittyneet. Uskoakseni siksi he päättivät tehdä jatko-osatrilogian, joka ensin kokeilee kepillä jäätä. Pikkuvarvas vierailee Monty Pythonin, Mortal Kombatin ja sanotaan vaikka että YUP:n puolella varovaisesti, mistä huolimatta joku vanha mies huutaa pilvelle. Ensisijaisesti tämä on zombiejännäri eli kauhua. Eteenpäin kävellään. Draamaa tämä on lähempänä kuin komediaa. Mutta: tekijöillä on persoonallisuus.

28 vuotta sitten zombie- eli raivovirus tuhosi Iso-Britannian (saaren). Muu maailma säästyi, kun britit eristettiin. Uusien päähenkilöiden kylä sijaitsee pläntillä, josta vuorovesi tekee saaren. Tarina alkaa aikuistumisriitillä, joka ei ole vitsi, vaikka tilanteessa on enemmän syvyyttä kuin amerikkalaisessa propagandassa. Aaron Taylor-Johnsonin näyttelemä mies ei vaikuta olevan täysin järjissään viedessään 12-vuotiaan poikansa zombiejahtiin jousipyssyjen kanssa, mutta hän on kovanaama, joten toimintaviihdettä nähdään.

Poika on rohkea, kätevä ja simppeli mutta suhteellisen realistinen hahmo. Hän näkee isän epäkohdat. Hän on 12, joten se saattaa estää häntä (ja amerikkalaisia) näkemästä isän hyvät puolet. Hän ajattelee ensisijaisesti sairasta äitiään, jona ulisee asiallisesti Jodie Comer. Pojan kulmat nousevat sille tiedolle, että pöheikössä saattaa päivystää lääkäri, joka saattaa näyttää Ralph Fiennesiltä.

On simppeliä hahmonkehitystä ja maailmanrakennusta. En turhaan paljasta, missä mielessä zombieuhka on 0,05% erilainen kuin edellisessä tällaisessa, vaikka ja koska nautin erosta. Jos pari kohtausta poistaisi ja noin yhden lisäisi tilalle, tämä olisi itsenäinen elokuva, joka saisi saman arvosanan. Mainittu aistikkuus on mm. sitä, että ohjaaja näyttelee näyttelijöiden puolesta valikoidut tunteet, joita ei ole mahdollista tai pakollista näytellä naamalla. On kärkeviä ja vaikeasti selitettäviä esimerkkejä. On kukkapeltoa ja auringonlaskua, ja on kuumeisen häiriintynyttä mölinää ja editointia, kun takaumat tai pojan kuvitelmat elävöittävät "rikospaikan". Boyle lähtee rohkeasti eeppiselle linjalle, jos hahmojen näkökulma sen perustelee.

Leffa on tunteellisinta kauhua toviin, ja viittaan nimenomaan ohjauksen tasoon, enkä siihen rutiiniin, että "olipa kerran 8 hahmoa, enkä arvannut kuka kuolee". Jos löydät ensimmäisestä kohtauksesta hyvänlaatuista mustaa huumoria, joka ei kumoa jännitystä eikä traagisuutta, voit rentoutua. Olet oikealla aallonpituudella. Toivon olevani itsekin, eli ennustavani oikein sen, että tammikuussa valmistuva seuraava osa on hullumpi pettämättä tunnelatausta.