90-luvun alussa ei ollut uusperhesekoilua, vaan lapsella oli kolme isoisää, joista rakkain oli Leslie Nielsen. Kriitikoihin se ei enää uponnut, kun Nielsen vuoti verta, hikeä ja kyyneliä spermakliniikalla ja yökki Anna Nicole Smithin penikselle. Saman viikon sunnuntaina Liam Neeson kisasi Oscarista Schindlerin listan johdosta, joten sehän oli selvää, miten tässä käy. Tuolloin tuorein Pamela Andersonin tähdittämä Baywatch-jakso "Rescue Bay" kertoi tv-sarjojen tekemisestä, joten tiedät Hollywoodin katsoneen kiimassa senkin. 31 vuotta myöhemmin Neesonin ja Andersonin tähdittämä jatko-osa on valmis, ja ilmeisesti he ovat tuore pari tosielämässäkin.

Kaikki meni putkeen? Hmm.

Uusi leffa on typeryydessään riittävän yritteliäs ja omintakeinen, jotta jaksoin kytätä ja pohtia irtovitsejä lähes koko ajan, mikä on lomaa kamalasta todellisuudesta eli korkeinta taidetta. "Lähes koko ajan" siksi, että on myös tilaa nipottaa vitsien ajoituksesta ja maailmanrakennuksen suhteellisesta logiikasta.

Neeson näyttelee poliisietsivä Frank Drebinin poikaa, joka syntyi 1994. Jos leffa vahvistaa, että junior on 31, sen missasin: uskon leffan pyrkivän kertomaan "kaikki vitsit" olematta liian surrealistinen. 70-vuotias ukko hokee, että ennen kaikki oli paremmin, mutta hän ei suhtaudu nostalgisesti 70-lukuun vaan 2000-luvun alkuun, ikään kuin hän olisi ollut 10 silloin. Vitsi rimmaa sen kanssa, että leffa parodioi Neesonin yli-ikäisen kovanaaman imagoa. Älä odota Leslien omintakeista leppoisuutta. Isä ja poika Drebin ovat karismaattisia sankareita, vaikka he mokailevat ja tappavat ihmisiä, mutta Neeson on sitä omaan ärtyisään tyyliinsä.

Mainostettu pankkiryöstö kytkeytyy juoneen, jossa teknologiaguru hautoo hirveitä, joten juoni on "ajankohtaista satiiria", jos viittaukset arabiterroristeihin olivat sitä aiemmin. Pamelan hahmo etsii oikeutta veljelleen. Hänen esineellistämisensä ei ole Pamela-vitsi vaan femme fatale -rutiini, joten se on pitkälti feminismiä, että leffa kunnioittaa 50-vuotiasta Pamelaa femme fatalena ja komediennena. Hänkin on hassu.

Nipotusta. Trailerissa Drebin luulee, että epäillyn rikos on man's laughter. Kun epäilty korjaa, että rikos on manslaughter, Drebin on yhä kujalla vastatetessaan sarkastisesti, että "aika kovan vitsit taisit kertoa". Täydellistä. Lyödään vielä papukaijamerkki päälle, kun komedia on hauska puhuessaan siitä, mikä on hauskaa... Leffassa Drebin sanoo molemmat repliikit ensin. Sitten epäilty korjaa virheen, jolloin Drebin nolostuu. Ei jumalauta! Trailerin ja leffan suhde ei ollut yhtä hirviömäinen sitten sen, kun Kaksi tornia myytiin Unelmien sielunmessun biisillä. Voisin listata vastaavia hetkiä, joissa moka on lyhyt mutta kiusallinen.

Kyse on makuasioista, toki. Saatan kuitenkin vaatia selvennystä, jonka mukaan makuasia on se, miten paljon moka häiritsee. Tässä tyylilajissa - "kreisikomedioissa" - vitsit eivät aina tarvitse reaktiota tai muuta selitystä. Vitsit vyöryvät, joten on tarkoitus sanoa "jos yksi ei kelpaa, parempi tuli jo", mutta joskus kohtaukselta uupuu viimeinen silaus, jolloin vaikutelma on se, että varsinaiselta vitsiltä uupuu viimeinen lause. Absurdeimmat seksivitsit on pultattu peräkkäin, jolloin toinen syö toisen tehoa... Niponipo. Totisesti pidän jo typeryydestä & hauskoja hetkiä on monia.

Yksi kaveri voi olla hyvä juttu. Ihmisten lisääminen heikentää tunnelmaa rajusti viimeistään kun viidennelle ei ole peliohjainta, mutta poikkeus sääntöön on täysi sali, joka röhöttää komedialle, kiljuu kauhulle tai jopa taputtaa lopussa. Vaalin niitä muistoja, joten olen melko varma, että aikuiset nauroivat viimeksi ennen koronavirusta (lapset nauroivat Minecraftille). Aikuinen (1 kpl) todennäköisesti kehtaa nauraa ääneen 1-2 kertaa, jos onnistut katsomaan tämän kymmenen sellaisen seurassa kuten minä ensi-illassa. Kaikki rummut soikoon.