"Vuoden myönteisintä fantasiaa", "vuoden jäätävintä dystopiaa" ja muuta odotellessa: The Monkey on hupaisan kyyninen ja törkyinen splatteri. Kaiken takana on Stephen King, kuten ainoan suomalaisen sarjakuvan Fingerporin takana on Jarla, jos sivuutamme muiden hänelle keksimät ja kopioimat vitsit. Käsittääkseni Kingin novelli The Monkey mukailee tarinoita kirotuista esineistä, mutta kertoo ahneuden sijaan traumoista. Leffan ohjaajan ja kirjoittajan Osgood Perkinsin isä kuoli AIDSiin ja äiti terrorismiin, joten hän päätti väsätä hölmön komedian kuolemisen satunnaisuudesta. King tykkää leffasta, mutta tykkäsipä tai ei, nyt sekin on osa hänen legendaansa.

Kirotun mekaanisen apinan löytää panttilainaamosta kuten öljylampun tai apinantassun. Veivaa sitä, niin se rummuttaa ja joku kuolee. Eroon siitä ei pääse. Final Destination -leffojen tyyliin kirous johtaa "sadistisiin sattumiin". Nekin leffat roiskivat ja vitsailevat, mutta The Monkeyn ihmiset ovat luonnonsuoleen sullottua perkuujätettä fyysisesti ja usein arvoltaan, joten on sävyeroja. The Monkey on jämäkämpi kuin halvin veripalttu mutta useimpia elokuvia selvästi luonnostellumpi, mikä on lähes eksoottista.

Jos kirous olisi pilannut kaksoispoikien välit, selitys vaatisi pari minuuttia. Leffa käyttää kolmanneksen ajasta sen vahvistamiseen, että pojat vain inhoavat toisiaan. Elämä on kamalaa. Päähenkilö Hal ei osannut lapsena reagoida edes veljeen ja muihin kiusaajiin, joten ei hän ole tehnyt muutakaan. Hän on varma vain siitä, että hän haluaa säästää vahingossa siittämänsä pojan kiroukselta. Varmuuden vuoksi hän tapaa pojan vain kerran vuodessa - vaikka kirous iski viimeksi 20 vuotta sitten.

Liittyy kai tuo Kingin traumadraamaankin, mutta setti on pöhkö. Theo James vaikuttaa melko vilpittömältä Halina, mistä kumpuaa lähes kaikki se draama, jonka vitsi tarvitsee taustalle. Hal järkyttyy painajaisista, mutta suhtautuu passiivisen nuutuneesti useimpiin kuolemiin, joita on läjä. Leffan oma asenne mukailee apinalelun psykoottista virnistystä, kun useimmat kuolemat esitetään vitseinä riippumatta siitä, onko uhri täysin viaton vai elokuvalogiikan mukainen kohde.

James näyttelee myös ilkeää Bill-veljeä. Mielessä kävi, että tuplarooli voisi olla jäynän näköiselle Jamesille tilaisuus päteä, mutta Billiksi nilkkinaama istuu, joten vaisu Hal on suhteellinen saavutus. Bill asettaa teeman olemalla epämääräisen ikävä lähimmäinen ja hän pitää tarinan käynnissä suhtautumalla apinaan epämääräisesti, mutta tässä saisi olla jotakin konkreettisempaa. Kirous viittaa kuolemisen satunnaisuuteen, mutta kuolemat ovat tekemällä tehtyjä, joten varmasti olisi tilaa terävämmälle pointille vaikkapa siitä, kuinka omaa arpaonnea voi sentään pahentaa.

Yhden asian tahdon muotoilla vaikka väkisin. Leffa on tavallaan kuin aikuisten versio lastenelokuvasta, joka parodioi aikuisten elokuvia. Leffa suhtautuu kliseiseen perusideaan mairean itsetietoisesti kuin koko perheen versio, joka iskee silmää huoltajille toteuttaessaan kliseet ja draaman kevyemmin. Mutta nyt ihmiset kuitenkin myös räjähtelevät palasiksi. Ensisijaisesti tämä on lähellä Final Destinationeja. Sävy- ja budjettierot niihin toivat mieleeni myös 90-luvun VHS-ihmeet kuten Wishmasterin ja sen ensimmäisen jatko-osan.