Matthew McConaughey kaahailee koulubussilla pakoon Kalifornian historiallisia maastopaloja vuonna 2018; haasteen ehtiessä vaikuttaa myös tulesta ja savusta luodulta labyrintilta, jonka ainoa ovi on saattanut romahtaa. Kun skenaario noin kolmen vartin jälkeen alkaa, se toimii omalla painollaan. "Lämmiteltäessä" kyllästyin itseenikin pohtiessani, kuinka kirjoitan jutun tyhjästä. Ei puhuta tänään ainakaan siitä, kuinka Yhdysvallat on ahneiden uskonnollisten introverttien paratiisi, jonka jumalat yrittävät hävittää näillä kriiseillä.

Arkena bussikuski McConaughey vaikuttaa McConaugheylta, joka piilokamerastuntin merkeissä testaa, tunnistetaanko hänet. Joutessani siis nipotin, ettei hän ole elämään kyllästynyt tarkalleen siten kuin elämiemme asiakaspalvelijat. Yksityiselämässä kuskilla on leffamainen kriisi, jossa viimeinen tilaisuus olla hyvä faija on kosahtamassa minuutilleen nyt.

Taivas tummuu. Letku ryöpyttää. Kopteri vatkaa. Nyt vedän tussilla ympyrän tähän karttaan. Copy that. Katala poliitikko väittää, että tämä on maastopalo eikä palomaasto tai jotakin. Vilkaistaanpa taas Masaa. Hän irvistelee, kun kukaan muu ei ehdi pelastaa lapsia. Pakko on alkaa sankariksi. Masa vaatii, että mukaan lähtee pilttien opettaja America Ferrera, koska Masa vielä tovin kuvittelee ehtivänsä siihen toiseen leffaan. Tosimies ei protokollaa seuraa, vaan kaahailee kohahduttavasti, joten yhtälöön tarvitaan jo nalkutusta, ja toki emäntäkin sitten pätee ihailtavasti.

Leffa sijoittuu universumiin, jossa ihmiset yskivät mustan savun imppaamiselle vähemmän kuin katsoja sisäänsä lapioimille naksuille, mutta pääpiirtein ohjaaja Paul Greengrass on yhä realismin määritelmä. Jälleen käsivarakuvaus luo läsnäolon tuntua. Ylipitkän leffan olisi kannattanut harkita, miltä maistuisi pelkkään bussireissuun keskittyvä tiukka trilleri, mutta rytmiä ja logiikkaa löytyy siitäkin, kuinka silppu ja poukkoilu maalaavat laajempaa kuvaa.

Kun realismi kohtaa kliseet, sielu kuolee vähäsen, jos vaisto ei enää näe keinoja paeta iänikuisia algoritmeja. Greengrassin muutamat muutkin tositarinat ja varsinkin Bournet kärsivät ilmeisyydestä, mutta jos käsikirjoituksessa on jotakin kuplivaa tyyliin Captain Phillips ja Green Zone, Greengrassin tyyli näyttää todellisen arvonsa.

Tietyt asiat pätevät joka leffaan, mutta "sehän on aito huomio", että 3D:tä en kaipaa kuvan heiluessa, vaan ainoastaan korkeaa kuvataajuutta (HFR). Hoen Gemini Manin syöpyneen verkkokalvoilleni mm. koska vesi liplatti kauniisti, joten totisesti lähtisin katsomaan savua ja tulta tai mitä tahansa isolta kankaalta, jos kuvataajuus olisi korkea. Varsinkin kun pidin näkemästäni, yritin pyörittää päässäni simulaatiota ja aistia, miltä näyttäisivät droonimaiset kamera-ajot liekkihelvettiin ja McConaugheyn ryppyjen kehystämä sielukas ja pohdiskeleva katse, jos tämä olisi moderni elokuva. Tue yhteiskuntarauhaa ja käännä iPhone vaaka-asentoon, jos katsot tämän bussissa, saatana.

Ilmastonmuutokselle leffa suo sivulauseen tyyliin "en nyt kehtaa yleisön oikeistosiivelle avautua, mutta voi rähmä", joten maikan haaveet lentomatkailusta kumoavat senkin helposti.