Jai Courtney selviäisi monista rooleista, joissa Tom Hardy on outoillut mukavasti tai liikaa. Courtney on tämän kalajännärin paras puoli ääriaustralialaisena kipparina, joka on vähän kuin Krokotiilimies tai Steve Irwin mutta psykopaatti. Hän on arveluttava ensisilmäyksellä mutta karismaattinen toisella - joka voi jäädä viimeiseksi. Se psyko? Niin. Ja Courtney. Kun Hollywood yrittää tehdä teoriassa lupaavasta sällistä juhlakalun aikansa eläneisiin saagoihin kuten Die Hardiin ja Terminatoriin, tulokas saattaa tarvita kulttileffoja, ennen kuin elämäänsä hallitseva ohjaaja tarjoaa vastaavia shekkejä. Courtney yrittää.

Emme piittaa saippuaoopperasta, vaikka se elävöittäisi kipparin tulevat uhrit. Ilahduttavan tehokas aloitus listaa kaiken, mitä jännäri tarvitsee, edeten hai-mytologian kautta kiihkoiluun. Oletin, että tiedossa on paljon muuta, mutta ei. Viiva on veteen piirretty, mutta mielestäni tämä ei ole sellainen klassinen alkujytky, jolla kauhu- ja mm. Bond-leffat usein aloitetaan, koska alku nimenomaan tiivistää kaiken olennaisen. Leffa todistaa, ettei sen ole pienikään pakko kestää yli 5 minuuttia. Vaikutelmaa voidaan verrata parin sekunnin tietoiskuihin, jotka pultataan modernien trailerien eteen, jotta TikTok-kansa jaksaa katsoa varsinaista traileria yli 10 sekuntia.

Kun olennainen kipparin haisuhteesta sanotaan heti, mielikuvitus aktivoituu, kuten jokainen leffa haluaa, mutta jatkossa lisätietojen pitäisi olla aidosti outoja, jotta sitä kokisi kuulevansa uutta eikä vahvistuksia (ja jotta sitä uskoisi, että psykopaatti on perverssimpi kuin olet itse). Kun koet perustason mysteerin pääsevän vauhtiin, se kuoli jo.

Merellä kellutaan, mutta ajattele tätä hylätyssä varastorakennuksessa kuvattuna tunkkaisena kidnappausjännärinä. Aloitus, Courtneyn suorituksen pääasiallinen tyyli ja tappelu tai pari edustavat normaalia, toimivaa viihteellistä jännitystä, johon ideaalisesti reagoimme päivittelyllä ("oi joi!") ja hykertelyllä jännitteiden lauetessa. Ok. Roiston haifetissiin kuuluu kauhujen filmaaminen. Kun ensimmäinen sessio on visuaalisesti vaisu, oletin sen johtuvan budjetista, mutta mielessä kävi, että teoriassa voi olla kypsää korostaa sitä, kuinka psykopaatin tempaukset ovat laimeaa, vastenmielistä sadismia. Ei se tyyli yleensä toimi, koska useimmat kypsälle sanomalle avoimet katsojat eivät ole niin typeriä, että he tarvitsevat kettuilua kusipäiseltä taide-elokuvalta oivaltaakseen jotakin itsestään, mutta tavallaan jäin odottamaan, että ajatusta jatketaan. Joo, no, nyt se pöllähtänyt psykonalle joraa ilman paitaa meemiä kerjäten.

Senkin idean tunnistaa, ettei leffa tahdo demonisoida haita kuten muut tällaiset, mutta toisaalta roistokin siunaa sen sanoman. Leffa junnaa ja toistaa itseään, mikä osaltaan korostaa viihteellisyyden ja sadismin tyrittyä suhdetta. Uhrien romanssi on puhdasta saippuaa näyttelijöiden aura mukaanlaskien, ja tosiaan ehdin olettaa, ettei sellaiseen syyllistytä. En ollut leffan kanssa samaa mieltä edes fysiikan laeista.

Myöhäänkin koin yksittäisten hetkien toimivan omalla painollaan, joten kärjistän asian näin: aivot pysyvät kivasti narikassa tappelun ajan, mutta sitten sitä masentuu, kun nuppi naksahtaa päälle ja sitä muistaa, mikä leffa on käynnissä.