"Kikkelis kokkelis, niin, mitäs läksit?" "Jatkamme, saamme kenties elää."

50 nuorta miestä kävelee, kunnes yksi on jäljellä. Sotilaat ampuvat hidastelijat. Maisemat vaihtuvat kuin Suomessa eli eivät. Tämä on vastaava istunto kuin puhelinkoppiin sijoittuvat trillerit, eli yksikin takauma tuntuu petokselta, koska on tarkoitus todistaa, miten tylsän idean saa toimimaan. Maailmalla järjestettiin stunttinäytös, jossa pysyäkseen katsojan piti jaksaa kävelymatolla. Yleensä lusin kaiken loppuun, joten olisin ylistänyt näytöstä inspiroivaksi lähdettyäni vartin jälkeen.

Kaiken ehtii ajatella puhki. Mainitaan, että 19-vuotiaan Stephen Kingin julkaisukelvottomasta romaanista lainatun sadun amatöörimäinen maailmanrakennus on kiintoisaa Kingin myöhemmät ansiot huomioiden ja siksi, että ohjauksesta vastaa Francis Lawrence, jonka joka toinen leffa on Nälkäpeli. Nälkäpeleissä on ylitseampuvaa mytologiaa, kun diktatuurin harhainen eliitti esittää tappavan kisan propagandansa loistokkaana ytimenä. Nyt vastaava idea on sitä, että jätkät kävelevät eteenpäin homotellen toisiaan ja paskoenkin seisaaltaan. Yksinkertaisuus voi lisätä läsnäolon tuntua, mutta Pohjois-Koreakin nauraisi tuppudiktatuurille, jolla ei ole muuhun varaa. Lawrencelta tämä on valinta.

Pojat tietävät säännöt. Silti he hakivat skabaan. Heidän mukaansa kehnossa tilanteessa kyse ei ole aidosta valinnasta. Onpas. He ovat oletusarvoisesti harhaisia narsisteja, jotka suostuisivat pelaamaan venäläistä rulettia konekiväärillä. Yritykset laajentaa tarinaa lisäperusteluilla ovat niin laihoja ja banaaleja, että kiroilin ääneen. Moderneihin dystopiajännäreihin tämä vertautuu suotuisasti kuin Speden Hirttämättömät dollaritrilogiaan. Hyvät tyypit saavat toki tilaa tsempata toisiaan. Pisteitä siitä.

Absurdisti leffa sanoo itse senkin, että suhteiden kannalta olisi loogisempaa, jos useampi voisi selvitä. Nii-in. Esimerkiksi se toimisi, jos tyypit pakotettaisiin tähän ja he elättelisivät toivoa siitä, että vaikkapa kapina pysäyttää kisan; jos lopputulos olisi sama, se olisi traagisempaa. Teoriassa vapaaehtoisuus tekee tästä eri juonen, mutta kyse ei ole esimerkiksi siitä, että tyypit esittäisivät nokkelan vertauskuvallista dialogia tosielämän toivottomuudesta. Pääasiassa puheeksi tulevat käytännön asiat. Se on olevinaan tuhmaa, jos joku aiheuttaa kaverin kuoleman, vaikka se lyhentää kaikkien piinaa. Sen tietää, että viranomaisetkin ovat "epäreiluja" "joskus", mitä pidin aina laimeana yrityksenä provosoida katsoja hereille. Jos tämä on diktatuurin propagandaa, pidetään niskalaukaukset raikkaan viileinä.

Mark Hamill ylinäyttelee majurina, mutta se kai riittää, että hahmon tietää pahimmaksi pösöksi. Nuorista näyttelijöistä en tunnistanut ketään tietoisesti, mutta tasan ensimmäinen ajatukseni Cooper Hoffmanista oli se, että tällainen mukavan tavallinen tyyppi on takuulla nepovauva kuten Michael Gandolfini, joista kumpikin olisi osuvampi Henrik VIII:n kuin The Flashin rooliin. David Jonssonin lempeä karisma on yläpainotteista, eli kestohymyä tukee haitariotsa ja pyramidiksi taipuvat kulmat. Pienikokoisen Ben Wangin äänenkäytössä on energiaa, jota sovittelin mielessäni mm. Ankkalinnan asukkaiden suuhun. Kuten sanottua, olisin eliminoinut ensin itseni.