Ensivaikutelma: vuoteen 1998 sijoittuva rikosjännäri Caught Stealing olisi ollut rapea vuonna 1998 mm. Mielettömän jutun, Roundersin ja Guy Ritchien debyytin perään. Sehän olisi sitten vakuuttanut, jos "lupaava nuori" Darren Aronofsky olisi mennyt oudompaan suuntaan jo vuoden 2000 Unelmien sielunmessulla. Käytännössä Aronofsky outoili vuonna 1998 Pi-elokuvallaan, joten nyt hän ilmeisesti haaveilee, että hän olisi aloittanut banaalimmin.

"Elvis" Austin Butler näyttelee baarimikkoa, joka huolehtii punkkarin kissasta. Punkkari on retku, joten 'mikko sotkeutuu rötösjuoniin tahtomattaan. Aronofsky on mm. tuhonnut ihmiskunnan, joten aluksi vakuutuin siitä, että komediassakin väkivallalla on todellisia seuraamuksia. Sitten aloin pohtia, mikä homman pointti on olevinaan, kun sankarin asenne ja aura, hänelle tapahtuvat asiat ja sadun kosminen moraali (kolme eri asiaa) ovat satunnaisessa tasapainossa.

Sankari juo liikaa, mutta ei kerjää vaikeuksia varsinkaan alussa. Silti leffa tavoittelee mustaa huumoria myös häntä rääkätessään. Leffaan pitää luottaa, jotta sellaista sietää. Joskus 1998 (kun olin 17) se oli elämyksellistä, jos provosointi viilsi hitusen liian syvältä silloin, kun rakastin muuta, mutta nyt en lempinyt. Aronofskya ja Butleria tsemppaan.

Huvittavaa brittipunkkaria tulkitsee House of the Dragonin toiseksi tökeröin banaani Matt Smith, josta ei yleensäkään ota tolkkua, kuten leffa varmasti haluaa. "Ääriuskonnollisuus" voi tarkoittaa montaa asiaa: esimerkiksi tässä leffassa on kaksi partaista, aksentilla vääntävää hattugangsteria, joista toista näyttelee kansanmurhaajat Euroviisuihin vaativa Liev Schreiber. On myös venäläisiä. Teoriassa sitä siis voisi provosoitua aromikkaan omaehtoisilla tavoilla, samalla kun kadonneen avaimen yhteen sitomat käänteet pitävät 100 minuutin leffan hyvin käynnissä muutenkin.

Mutkun... En keksinyt, mitä toivoa, enkä kokenut mitään tyydyttäväksi. Leffaa ei tunnista Aronofskyn työksi, eikä se, mikä on hitusen särmikkäämpää kuin tylpimmissä versioissa, tee tästä lainkaan niitä vetoavampaa. Leffa virnistelee, vaikka satu on lähinnä masentava. Jos sitä erehtyy muistelemaan Pulp Fictionin kaltaisia klassikkoja, ne tekevät vaivattomasti roistoistakin vetoavampia kuin sankari on tässä, koska jo sisäinen logiikka tapaa vedota.

Jälkiviisastellessani pohdin, onko Butlerin suoritus liian tasapaksu. Pojan karisma on taas vaivatonta ja tunteita hän ilmaisee, joten hän ei vaikuta ongelmalta, mutta lepäävässä ilmeessä lienee liikaa töröhuuli-Elviksen koleaa hälläväliäasennetta, jotta asiat kehystyisivät loogisesti. Aronofsky varmasti uskoo pelaavansa Butlerin luontaisilla aromeilla, mutta valtavirran kliseet eivät ole luontevia Aronofskylle.

Elokuvassa Dyyni: osa 2 on laimeasti makeileva Butler ja leijuva megaläski. Jos Aronofsky sen näkee, tahdot hänet fiksoituvan leijuvan megaläskin melodramaattiseen potentiaaliin ja pohtivan, kenen palkkaaminen läskiksi olisi mojovin vitsi, jota hän ei aio vitsiksi myöntää.