Alexander Skarsgårdin näyttelemä nahkahomo prätkäjätkä dominoi Harry Potterin serkkua Dudley Dursleyta romanttisessa komediassa. Dudleysta varttui parturikvartetteja harrastava rusettikaula, joka on otettu ruotsalaisen Tarzanin huomiosta. Hän sietää nöyryytystä. Hän ymmärtää pointin ja nauttii. Pillion tarkoittaa takapenkin paikkaa, ja toimiihan se fantasia, että ideaalinen seksuaalinen partnerisi sanoo, miten elämä jatkossa kulkee. On puolet leffasta aikaa pohtia, miten kestävää tämä on. Onko Dudley lähellä itsensä löytämistä vai risteyksessä?

Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Leffa ei ole ratkaisevasti parempi kuin Fifty Shades of Grey; tämä vain saa sympatiapisteen. Vaikka Fifty Shades on "roskaromaaniin perustuva rahastus" ja Pillion "lupaavan tulokkaan debyytti", kumpikin on sujuvaa taidepehmopornoa, jonka kirjoitat loppuun itse. Dominoija on jäykkä koriste, joka tuntuu välittävän, vaikka on aidosti arveluttavia piirteitä. Haluttaessa ominaisuudet voi projisoida oman maun mukaiselle hirviölle. Dominoitava hoomoilanen on sen verran persoonallinen, etteivät ajatukset jää yleisluontoisiksi. Projisoi tilalle itsesi, niin satuun ilmestyy tyhjiö, jonka sitten täytät.

Skarsgårdilla on persoonallisuus, mutta hänen meemimäiset piirteensä eivät avaudu yhden leffan perusteella. Hän vaikuttaa elämään kyllästyneeltä. Hän ei vakuutu mistään. Hän on timmissä kunnossa ja hänellä on kiltit silmät, joten todennäköisesti hän yrittää ja on avoin hyvälle elämälle, mutta sitten hänen hiljainen, toteavainen reaktionsa on taas "mitä helvettiä nyt". Aika kuumaa, jos hän vaivautuu höykyttämään sinua. "Dudley" eli Harry Melling näyttää ja tuntuu posetiivarin apinalta. Jos huomiomme on hahmojen ominaispiirteissä, yksi hauska kysymys on se, kumpi on autistisempi.

Kaikki kestää mielestäni liian kauan. Tämäkin voisi olla pari minuuttia tehokkaampi. Sinänsä hyväksyttävää on esimerkiksi se, kun päähenkilö panttaa asioita lähimmäisiltä ja tekee jotakin lievästi typerää kokiessaan olevansa jumissa. Sehän on elokuvamaista verrattuna murheiden selittämiseen. Osaan kuitenkin kuvitella version, jossa nautinnon kuvaus on niin visuaalista, että tilanteen varjopuolet ovat synkempiä jo kontrastin vuoksi. Rohkean leffan maineen saa turhan helposti. Sisältöä ei ole ainakaan se kysymys, pitäisikö parin saada leikkiä orjaa ja omistajaa myös perhetilaisuuksissa, kun vastaus on selvä, jos kuvittelet tilalle parin, jota et tunne, kuten 18-vuotiaan nahkabikinisutturan, joka konttaa kaupungilla 60-vuotiaan pankinjohtajan talutusnuorassa. Lisäksi: "Dudley" on laulaja. Musikaalien historiasta päätellen leffa voisi helposti olla tiiviimpi ja samalla enemmän.

Nyyhkytädit eivät tiedä, mitä he menettävät, jos he eivät kirjoita tällaisia satuja parissa minuutissa tekoälyllä, eivätkä pornohiiret tiedä, mitä he menettävät, jos he eivät visualisoi tällaisten satujen huippukohtia parissa minuutissa tekoälyllä. Ensimmäisen 40 minuutin aikana huomioni oli siinä, kuinka vaivattomasti kotikoneen tekoäly tuuttaisi ulos saman käsikirjoituksen, mutta en saivartele enempää loppuvaiheesta, joka on vaivattoman vetoava siten kuin romanttisten draamakomedioiden on tarkoitus olla. Aidosti epätasa-arvoiset romanssit ovat suhteellisen eksoottisia, kun yleinen moraali hyväksyy helpommin sen, että Tarzan tahtoo tulla apinansa nöyryyttämäksi.