Netflix-jännäri Kuiskaaja (The Whisper Man) mukailee 90-luvun sarjamurhajahteja. Nykyhetkessä elämme, mutta alkuperäinen murhaaja jäi kiinni 90-luvulla, kun hän oli kidnapannut poikia ja suorittanut rituaaleja kuten kuiskailua kaseteille. Hän istuu vankilassa, mutta tuttuja asioita tapahtuu. Kun Robert De Niron näyttelemän eläkekytän lapsenlapsi katoaa, vaari kiinnostuu pysäyttämänsä roiston perinnöstä enemmän.

Taktiikkana on sotkea signaalit. Trailerista löytyy otos sormista postiluukussa, mikä viittaa tyylillisesti yliluonnolliseen kauhuun. Kyse lienee "Kuiskaajan" jekuista, mutta voiko hahmoihin luottaa? De Niro hahmo ei ole tavannut lapsenlastaan eikä aikoihin Adam Scottin näyttelemää poikaansa, joka on hänelle vihainen. Sekä Scott että lapsi ovat traumatisoituneita myös Scottin puolison kuoleman johdosta. Scott yrittää olla hyvä isä, mutta on alkoholiongelma. He ovat juuri muuttaneet taloon, jolla on kummitustalon ominaisuuksia. Lapsella on mielikuvitusystäviä.

Michelle Monaghanin näyttelemä poliisi ottaa De Niroon yhteyttä jo ennen kuin kriisistä tulee henkilökohtainen, mutta De Niroa väsyttää. Monaghan tahtoisi De Niron tekevän Uhrilampaat eli puhuvan alkuperäiselle murhaajalle, joka luonnollisesti avautuu vain De Nirolle. Kaiken muun lisäksi siis odotamme "Hannibal Lecter -kohtausta". Tiedämme, ettei se tule olemaan yhtä hyvä, joten: se on ihan kiva. Ja on muita muuttujia. Scottin hahmo on julkkiskirjailija, jne.

Leffa on sillisalaatti, muttei täysin mielivaltainen. Osa ideoista rimmaa. Pääjuoni saa muotoa lopulta, mikä on antikliimaksi, koska vihjailua oli paljon, mutta hyvä että saa. Laadukasta kerronta ei ole. Hämäys on sallittua, mutta perinteistä hyvää hämäystä on esimerkiksi se, jos harhaanjohtava sivupolku päätellään selkeästi puolivälissä, kun sille on rakentunut vaihtoehtoinen merkitys. Tämä leffa unohtaa matkan varrella melkein puolet ideoistaan jännitykseen ja/tai hahmojen matkaan liittyen, mutta pahempaakin on nähty.

Sankarit ovat niin tyhmiä, että jos on edes uhka väkivallasta, se johtuu siitä, että yksi heistä alkoi taas sooloilla. Loppusuoralla, kun osa jännitteistä oli lauennut, olin vähällä pelata kortin "leffa on liian pitkä", mutta nautinkin typeryyden tahattomasta koomisuudesta. Sankarit eivät ilmettä vaihda, mutta naamat on valittu harkiten ja muutamat hyvät sivuroolit piristävät. Matka on määränpäätä tärkeämpi; on kiva pysyä hereillä.

Toisin sanoen tämä on kelpo tuote Netflixin algoritmilta. Raksit on vedetty ruutuihin, eikä leffa satu. Viikon kuluttua tätä ei muista, mutta tämä on varmasti yhtä hyvä kuin se aito 90-luvun trilleri, jonka VHS:n vuokrasit, kun olit ensin katsonut klassikot tyyliin Seitsemän ja sitten nälkäisenä kymmenet B-luokan kopiot, jotka muistat. Muistijäljen väärtiin kamaan verrattuna visuaalinen tyyli on lattea ja näkökulmista uupuu fokus, kun niitä signaaleja sotketaan pinnallisen kivan vuoksi.