Alfred Molina ääninäyttelee tohtorimaista mustekalaa, joka haukkuu ihmiset, vaikka se omalla tavallaan välittää kovasti. On siis jotain mihin samaistua. Käytännössä otus on vain pieni temppu; hieman maagista realismia ihmissuhdedraamassa. Kliseet ovat melkein sukkelia, kun mustekala lausuu ne kertojana, ja kun se vähän johdattelee ihmisiä, tarinan uskottavuus ei kärsi enempää kuin kohtaloon viitattaessa.

Sally Field tulkitsee leskeä ja akvaarion talkkaria, joka muistelee kuollutta poikaansa ja viihtyy paremmin fisujen kuin kanamaisten ystäviensä seurassa. Lewis Pullman näyttelee bändistä haaveilevaa huithapelia, joka ilmestyy maisemiin kuvioitaan setviessään. Jätkä on menettänyt äitinsä. Kun leski loukkaa itsensä, hänelle tarvitaan tuuraaja, mutta hän ei malta jäädä kotiin, joten hän päätyy opettamaan tapoja tälle huithapelille. Ensin on kränää siitä, jaksaako purkan raaputtaa lattiasta, mutta fisut ovat meditatiivista sisältöä pummillekin ja sitten ystävystytään. Ehtivätköhän he eheytyä, kun pummi on menossa muualle ja leski loppusijoituspaikkaan.

Field on ihana mummeli. Herkkä, hienovaraisen sävykäs suoritus riisuu aseista - kuten ryhmysauvasta ja ratsupiiskasta, joilla tahdoin hetkittäin hipaista käsikirjoittajaa. Pullman hyötyy Fieldin vetoavusta, mutta jo aiemmin tuumin, ettei nepotismi voi olla täysin väärin, jos se on ainoa keino, jolla muovi-ihmisiä suosiva Hollywood värvää elokuviin näitä ihmisen näköisiä jokamiehiä tyyliin Pullman ja Michael Gandolfini, jotka näyttelevät luontevasti kuin ei olisi muuta ammattia tarvinnut harkitakaan.

Vilpitön tavoitteeni oli pitää taukoa siitä hokemasta, että kaikki venyy yliajalle, mutta kun ongelma on se. Puolet matkasta sujuu leppoisasti homman pointtia pohtiessa, mutta kun se on lyöty lukkoon, saamme odottaa, että leffa myöntää sen olevan sitä.

Mustekala on idea, jolla satu voi mutkat suoristaa. Jos jokin on enemmän selittelyä kuin elämyksellistä, lumoavasti löllyvä mustekala voi lausua sen kera sarkastisen, eksoottisen kommentin. Ja sittenhän sillä on jokin kätevä avainkohtaus. Leffa ymmärtää tästä muun paitsi tiivistämisen taiteen. Mustekala tulee muun päälle, pummin ja tädin saadessa enemmän kuin tarpeeksi aikaa käydä pulmat läpi normaalisti. Heille on viritetty myös romanttiset sivujuonet, koska nämä ovat ne noin kaksi päivää, joina ratkaistaan koko elämä, jota jotenkin unohdettiin elää aiemmin.

20 minuutin aikalisä ei syvennä satua. Se ohjaa huomion luonnostelmallisuuteen ja asetelmallisuuteen, jotka eivät ole virheitä automaattisesti. En solvaa huippukohtia imeliksi ja banaaleiksi siksi, että ne ovat sitä. Fokuksen tiukasti tunnetason totuuksissa pitävä satu saa olla ihanan ällöttävä. On kuitenkin eri asia jälkiviisastella huippuunsa viilatun Disney-piirretyn juoniaukoista kolmannen katselukerran jälkeen kuin harhautua pohtimaan huomisen ostoslistaa, kun loppuunkaluttu leffa ei ymmärrä loppua. Esimerkiksi se, kuinka tädin suhde kyläläisiin on kohtelias mutta melankolisen etäinen, avautuisi vaivatta jo pakollisten kohtausten aikana, mutta leffa päättää erikseen selventää, miten vähän taustatarinaa tädin ja tuttavien suhteissa on.

Kun leffa on päättynyt melkein virallisesti, asioita väännetään yhä rautalangasta, tyyliin: "minä olin tässä aikamiespoika, jolla oli poikamiesaika".

Merkillisen fiksuja olentoja, kuuluu nimi suomeksi. Se tietenkin viittaa mustekalan mielipiteeseen, mutta miten sarkastisesti? Varsinaisia ruudinkeksijöitä olisi osuvampi otsikko. Poskea soittava, asioiden edelle menevä, ei-järin-tarpeellinen vetelä irtopää ruudun takana on samaistuttava, mutta en keksi, missä mielessä sekään on tarkoituksellista.