Lampun henki jyrähti, ettei hän voi pakottaa rakkauteen. Obsession näyttää, mihin johtaa vaihtoehtoisen taikatempun käyttäminen. Simppeliä. Kivaa. Tarina mahtuisi Simpsonien halloween-jaksoon, jollainen ohjaajaa inspiroi. Kengännauhabudjetilla ja yritteliäisyydellä nuori tulokas pääsee maaliin. Kätellään sankaria, kun lippuja on myyty 5 miljoonalla. Mölistään "oho-joi!" ja tarjotaan toverillista halausta, kun koossa on 50. Harkitaan vastareaktiota 520 miljoonan kohdalla.

The Blair Witch Project ja Paranormal Activity myivät yli puolet lipuista ryhmäpaineilla ja jättivät monet aukomaan silmiä. Siinäkö kaikki? Niin, mutta oli se erikoista. Obsession on sujuva perusleffa. Tulkintani kohdistuvat yleisöön, koska ryhmäpaineet eivät selitä 99% suosiosta. Romantiikka ja erotiikka ovat pois muodista, mitä leffa tavallaan kommentoi. Jos päähenkilö "Bear" saisi unelmiensa naisen rehellisiä teitä, hänestä takuulla kehittyisi se itseäni 10 vuotta nuorempi satunnainen somekirjoittaja, joka lähti kyselemään, onko kikkelin yhä tarkoitus reagoida vaimoon tai muuhun. Bear on samaistuttava nykynuorisolle, josta suurin osa ei tahtoisi ryhtyä inceleiksi, vaikkei ole energiaa muuhun kuin ruikuttamiseen somessa?

Bear ns. himoitsee eli vilkuilee työkaveriaan Nikkiä. Bear ei osaa lähestyä, vaikka Bear on komea, kaverien tukema, bilettävä perussälli, jolla on jo puheyhteys Nikkiin vapaa-ajallakin. Hitto, Nikki melkein tekee aloitteen. "Melkein" saattaa tarkoittaa sitä, että olet frendizonella ja rohkaistuminen johtaisi nöyryytykseen. Samaistun yliajatteluun, mutta kuten on tarkoitus huomioida, ongelma ei ole magian väärti. Bear turvautuu taikarisuun, kun hän "on vajoamassa juoksuhiekkaan" kieltäydyttyään "oksasta, köydestä" ja kädestä.

Pim, obsessiiviseksi muuttuu Nikki. Maaginen skitsofrenia näkyy, mutta on lievästi tulkinnanvaraa, jotta Bear kehtaa kokeilla itsepetosta. Pakkoromanssi on iljettävä idea. Visuaaliset tempaukset eivät laimenna sitä liikaa. Loppu. Itseäni olisi huvittanut enemmän esimerkiksi se, jos perus-Nikki olisi vaikkapa punkkari, jota nössön "ei ole tarkoituskaan saada". Siinä olisi tasoja viime vuosituhannen logiikalla. Mutta jos toivotaan, niin toivon uuden version Wishmaster 4:stä, jossa konflikti oli romanttisen toiveen toteuttamisen mahdottomuus. Se lienee edellinen odotukseni rikkonut tällainen; siitä on 24 vuotta.

Bearin tulkitsija Michael Johnston siirtyy tästä "hylätty Spider-Man" -jonoon, mikä on huomio eikä kritiikkiä. Nikkin tulkitsija Inde Navarrette on tämä leffa tilttaillessaan traagisena hirviönä, joka menee kärjistyksenä mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Navarretten taitoja väheksymättä on tilaisuus huomioida, kuinka rohkeus heittäytyä vie pitkälle: ajoittainen, säännöstelty ylinäytteleminen istuu tällaiseen. Puolivälissä tuumin, että ilmeinen & arkisesti ylipitkä leffa kosahtaisi ilman Navarrettea, mutta ehdin vielä arvostaa ohjaajankin energiaa; ehkä hänkin on lupaus.

Ohjauksessa ja käsikirjoituksessa on epätasaisuuksia. Sivuhahmojen reaktiot jäävät epämääräisiksi. Samaa voi sanoa päähenkilöistä, mutta leffan aikana sanavalintani oli ristiriitaisuus ja sitä pidin riittävän kiehtovana, jotta sivuutin epäolennaiset epäkohdat; siten kuin taikuuden säännötkin vain niellään.

Toisin sanoen en ota tästä mitään vastuuta. Jos jotakin yliarvostetaan, niin hienoa, että pienen ihmisen viihdykettä. Tämä on niin persoonallista kierrätystä, ettei seuraavan samanlaisen katsominen edes pelota. Nollabudjetin jokainen taala näkyy ruudulla. Jne. Vuokrasin tämän, kun promokuponki oli menossa vanhaksi.