Paras veikkaukseni oli "wyääää". Saman äänen tahdoin päästää itsekin.

Hyvänä päivänä etsin vähän pidempää & haastavampaa. Katsottuani osan tästä, osan toisesta taidedraamasta ja osan hömppäleffasta, lusin loppuun tämän. Leffojen banaalius ei yllätä, mutta kun sitä kokee heti alussa nähneensä oman arvostelunsakin, päivä on kriisissä.

Leffa sijoittuu saksalaiselle farmille ja neljään eri aikatasoon, joiden kuviot rinnastetaan ja joista jotkut ovat jatkoa toisille. Näkökulma on naisten, mutta onko näkökulma todella naisten, jos luontodokumentin aiheena on gorillan haaremi ja kakarat?

Kuvasuhde on neliö. Joko striimi bugaili tai sitten kuva on usein tarkoituksella suttuinen, "koska muistotkin hämärtyvät". Taidetta. Jos modernein osio edustaisi kuvasuhdetta kännykkä, leffa symboloisi sitä, kuinka ihmiset voivat saavuttaa paljon 100 vuodessa ja silti säilyä sen tason vajakkeina, etteivät he sisäistä, että automaattisesti tarkentavaan kuvaan kykenevän älylaitteen voi kääntää vaaka-asentoon. Käytännössä koko leffa on neliö, "koska se korostaa rajattua ympäristöä" taas. Taas yksi taide-elokuva roolipelaa vanhoja taide-elokuvia.

Aistikas leffa on. Selkeästi leffa haaveilee haisevansakin. Dialogilla ja kertojan äänellä on vähemmän ilmaisuvoimaa kuin kuvilla. Hahmojen järjenjuoksu jää etäiseksi, mutta esimerkiksi kun tyttö kaivaa sukulaisen napaa ihmeteltyään hänen amputoitua jalkaansa, alkukantaisia fiiliksiä kelpaa tulkita omilla ehdoilla, jos jaksat omia ehtojasi jostakin itselleni alati hämärämmästä syystä. Saa jaksaa, kun sisäsiittoisuus on yksi teemoistakin.

Luovasta symboliikasta on kiva houria. Vähemmän kiehtovaa on pohtia, pitäisikö kerjätä arvostelulle uskottavuutta jaarittelemalla perustason tempuista. Taidekritiikkiä osuvampi kylkiäinen olisi David Attenboroughin kommenttiraita. Koeta kuulla Attenborough päässäsi, niin reikien kaivelua ja muita apinoiden keskinäisiä perversioita enemmän alkaa kiinnostaa se, miksi ne kiusaavat ankeriaita porukalla ja höröttävät päälle.

Jos kuvasuhde vaihtelisi, valittaisin siitäkin, mutta käytännössä se auttaisi varsinkin alussa sisäistämään, mikä helvetin vuosi on meneillään. Hahmoja ja vaihtoehtoisia versioita on loputtomasti. Aivoni eri osiot syttyivät ja sammuivat siten, että kasvo- ja nimimuistini alkoivat alustavasti tukea muuta tunnin jälkeen, kaiken sammuessa vähitellen seuraavan tunnin aikana. Viimeiset puoli tuntia olin pihalla, mutta katsoin leffan loppuun; teatterissa olisin katsonut kattoa, koska siellä se on tyydyttävä stuntti.

Edellämainituista syistä se on olettamani, että kertojien rooli kasvaa loppua kohden. Osa monologeista kuulostaa siltä, kuin vierustoverisi alkaisi kommentoida tyhjäkäyntiä. "Näitkö piian käsihommissa? Varmasti on vanhan ajan prostituutiosta tai seksiorjuudesta kyse, juu." Osa kuulostaa siltä, kun elokuvan kirjoittaja viimein avautuisi spesifisistä ajatuksistaan ja/tai kokemuksistaan, mikä ehkä kannattaisi säästää teokseen, jossa on oikeita henkilöhahmoja. Mielelläni näkisin leffan kärkevimmät temput teoksessa, jossa hahmojen päässä tapahtuu jotakin, mutta nehän leffat päinvastoin sensuroivat ihmisten luontaiset navankaiveluhimot. Kukaan ei ota vastuuta.

Wyääää.