Tuorein sisältö

Toinen mielipide: Red Dead Redemption 2 ja lähes äärettömän vapauden riemut

05.11.2018 klo 20.00 | Luettu: 1996 kertaa | Teksti: Jukka O. Kauppinen


Red Dead Redemption 2:ssa viehättää moni asia, mutta meikäläistä kenties eniten sen avoimen maailman tarjoama massiivinen määrä tekemistä ja eksyilypotentiaalia. Miksi ja mitä muuta kiintoisaa pelin maailmasta löytyykään? JOK peesaa videoihin nojaavalla toisella mielipiteellään Mikon aiempaa arvostelua.
Lue varsinainen peliarvostelu täältä: Red Dead Redemption 2

RDR2 on kuin ADHD-aktiivin iltapäivä. Sitä meinaa tehdä yhtä, aloittaa tekemään toista, kompastuu kolmoseen ja muistaa sitten, että tuo neljäs juttu jäi eilen kesken. Johonkin tiettyyn asiaan keskittyminen on suorastaan hankalaa, kun maailma kutsuu koheltamaan. Toki tehtäviäkin riittää suoritettavaksi, mutta kun sitä ennen voisi vaikka ratsastaa tuota polkua pitkin, metsästää vähän, muuttua sudenruuaksi, auttaa hätään joutunutta daamia, ratsastaa päin puuta, metsästää legendaarista eläintä, kompastua karhujahdissa, nauttia aamuisesta linnunlaulusta tai kevyestä lumisateesta vuoristossa… Ihan sääliksi käy maailman kaikkia muita pelikehittäjiä, joiden rupuisintakin teosta verrataan nyt RDR2:een. "Ihan kiva mutta ei mikään Red Dead."



Loputon tekeminen yhdistyy myös ainutlaatuisella tavalla käsikirjoittamattomiin kokemuksiin. Siellä sinä olet jossain kaukaisessa vuoristossa jahtaamassa upeaa villihevosta ja kiroilet, että miksikö et pukeutunut kunnolla vuoristoon suunnatessasi. Paleltaa. Nälkäkin tuli mutta onneksi sentään muutama riistaeläin osui piikille. Leiri pystyyn ja kärtsätään vähän kaurista. Sitten jatketaan villihevosjahtia. Se mokoma vain ei suostu jäämään lassoon kiinni, aurinko laskee ja sudet laulavat. Visioikaa nyt tämä: kahlaat polveen ulottuvassa lumihangessa kuutamoisessa yössä ja sitten huomaat kuinka takaasi lähestyy kokonainen susilauma, joka kiertää ympärillesi puoliympyräksi - johtosusi näyttää hampaitaan ja murisee - ja sitten ne hyökkäävät. Kiväärisi on oman hevosesi satulalaukussa ja hepo häippäisi jo aikaa sitten susia pakoon. Heippa!

Kaikki tämä täysin dynaamisesti pelin tilanteen ja olosuhteiden mukaan rakentamana ainutlaatuisena tilanteena. Maailma on täynnä dynaamista sisältöä, joka nivoutuu puolihuomaamatta satunnaisesti vastaantulevien pikkutapahtumien ja -tarinoiden kanssa. Käsikirjoitettukin satunnaistehtävä voi muuttua ihan erilaiseksi, jos sattuu vähän sähläämään. Parhaimmillaan satunnaistehtävä tarjoaa päättymisensä jälkeenkin ylimääräistä hupia, jos tilannetta jää tarkkailemaan. Mitätöntäkin sivutehtävää on näet saatettu kirjoittaa odottamattoman pitkälle.



Myös varsinaisille tarinatehtäville on nostettava hattua. Meininki on tosin kohtuullisen vakavaa, eikä ainakaan vielä ole tullut vastaan yhtä outoja ja ristiriitaisia sivuhahmoja kuin RDR:ssä, saati GTA V:ssä. Tuntuu vähäsen siltä, että joko huumoria on säästetty tarinan loppupuolelle tai RDR2 on yksinkertaisesti yritys luoda aiempaa vakavampaa draamaa. Tai sitten ne hauskat käsikirjoittajat ovat burnoutanneet itsensä. Nauramaan ei usein pääse, vaikka usein hymyilyttääkin. Ääniä pääsee useammin oman koheltelun takia.




Tosin lautalangan määrä tarinatehtävissä on vähän liiallista. Pelaajan on mentävä just niin miten pelikehittäjä on sen ajatellut. Skriptit laukeavat vain oikeissa kohdissa seisomalla, oikeat asiat tekemällä ja vain se yksi tietty ratkaisu toimii. Olisi ihan kiva jos tässä olisi vähän enemmän vapautta, mutta onhan R* ennenkin kävelyttänyt kädestä pitäen. Kai se on sitä, mitä moni pelaaja kaipaa.



Iso osa Rockstarin avoimen maailman pelien lumoa on niiden arvaamattomuus, jopa pelimoottorin suoranainen perseily. Nytkin ratsastat kaikessa rauhassa ja törmäät matalaan puun oksaan tai hevosesi kompastuu käännöksessä kiveen. Taas sattuu leukaan. Fysiikkamoottori tarjoilee usein yllättäviä käänteitä. Joskus niihin kuolee, joskus jää jumiin. Sitten kiroillaan. Paikoittain erityisen rasittavaa ovat hetket, kun kyydissä on vaikkapa legendaarisen karhun nahka ja sitten hups, kuollaan vahingossa ja nahka katoaa tallennuksen ladattuaan (kts. kolmas video). Hienointa meininki on silloin, kun pelimoottori toimii täysin omien sisäisten lakiensa mukaan, mutta tilanne näyttää pelaajan silmiin täydelliseltä kaaokselta. Sitä vain vähän kompastellaan ja sitten kaupungin asukkaat ovatkin täydellisessä sisällissodassa, eikä siihen tarvittu kuin yksi väärä hutaisu ja NPC:n ampuma harhaluoti. Systeemejä voi toki hyödyntääkin - mitäpä jos vedän perässäni tulevat palkkiometsästäjät vihollisrosvojoukkion leiriin?





Kaikessa hyvässä ja pahassa pelimekaniikan bugit ja jopa tietty rockstarmainen kömpelyys tarjoavat mieleen jääviä pelikokemuksia. Mieleen jääviä sillä raivostuttavalla, ragequittaavalla tavalla. Kun pelimaailman elävyys tuo matkaan yllättäviä mutkia ja pelattavuuden kömpelyydet kamppaavat juuri oikealla hetkellä, mieluiten vielä samaan pelisessioon peräkkäin arvottuina, niin siinä saa huokailla jonkin aikaa syvään ja rauhoittua. Tämäkin ihan silkkaa ystävyyttäni suorittama palvelus ystävälliselle kotiaan rakentavalle perheelle meni joka kohdaltaan niin mönkään, että lopullista tunnetta ei voi kuvailla ainakaan lapsiystävällisesti. Videolla ei näy tapahtumasarjan loppuhuipennusta, jossa perheenisä kävi aivan raivona meikäläistä kohtaan myöhemmin eikä tietenkään maksanut senttiäkään toimittamastani tukkilastista. Lopulta hän rupesi ammuskelemaan kohti, ammuin takaisin, toinen pojista pääsi karkuun ja wanted-statushan siitä rapsahti. Ja taas pakoon. Paha mielihän siitä jäi.



Samaa rockstarmaista henkeä löytyy ylipäätään pelin mahdollistamasta kohellus- ja perseilypotentiaalista. Tarina itsessään etenee tietyllä kaavalla, mutta pelimaailman avarat mahdollisuudet tarjoavat myös paljon tilaisuuksia täysmittaiseen pöljäilyyn ja hölmöttelyyn. Tosin ei aivan millä hinnalla tahansa, sillä rikollisena riehuessa wanted-statuksia ja palkkionmetsästäjiä houkuttelevia etsintäkuulutuksia on todella vaikea välttää, jopa naamioituneena. Niinpä aivan mitä tahansa ei kannata kohellella, saati rötöstellä. Paitsi jos ei vain välitä.

Mielipiteitä jakavampaa on pelin massiivinen grindauspotentiaali. Grindaaminen ei ole sinänsä pakollista, sillä tarinaa kuljettavia tehtäviä voi tahkota suoraviivaisemminkin. Mutta kun ohjaimen ääressä on hiplailuhiiri, joka haluaa könytä, tutkia, eksyä sivutehtävien loppumattomaan suohon ja tutkia joka paikkaa, niin kyllähän grindihommatkin maistuisivat. Mutta jo kaikkein yksinkertaisimpienkin lisävarusteiden tekeminen tai vanhojen parantaminen vaatii aivan älyttömästi kuljeskelua, nuohousta ja täydellistä metsästysonnea. Jos siihen päälle vielä haluaa vaikkapa avittaa jengikavereita ja tuoda leiriin pötyä pöytään tai hynää kassaan, niin eihän siinä jää enää aikaa mihinkään muuhun. Mutta juh, onhan tämä pakkomielteisen yksinpeligrindaajan taivas. Me muut yritämme löytää jonkinlaisen järkevän tasapainon paistien kokillekantamisen ja täydellisen peurannahan jahtaamiseen. Ja kiroilemme, että minkä hemmetin takia joka ikisen eläimen nylkeminen, kukan poimiminen tai lihanpalan paistaminen täytyy näyttää täysin animoituna ilman skippausmahdollisuutta?




RDR2 ottaa edeltäjäänsä nähden erittäin ison sivuaskeleen yhdessä asiassa. Pelaaja on pahis. Oikeasti pahis. John Marston oli ex-pahis, Arthur Morgan on edelleen. Ei ihan maailman pahin pahis ja pelaajalla on varaa toimia myös ystävällisemminkin. Koiraa voi silittää, hevosta taputtaa ja ihmisiä tervehtiä. Mutta aina välillä peli muistuttaa, että et sinä mikään kiva kaveri ole. Vaikka roolipelaamistakin voi harrastaa varsin pitkälle ja luovasti, niin esimerkiksi joissakin sivutehtävissä ja tapahtumissa pahislätkällä lyödään naamalle ja kovaa. Meikäläisen kaltainen varsin kiltti seikkailija on näissä tilanteissa aivan hajalla, sillä vaikka miten haluaisin olla sovitteleva ja auttava, niin peli pakottaa minut takaisin tuhmiloiden tielle. Muistutukset voivat olla välillä rajujakin, etenkin kun niihin osallistuu Arthurien kaveriporukan pahempiakin kavereita. Miten syvälle, miten alas voivat vajota heidän kanssaan? Onko tarinan loppupuolella toivoa vai ratsastaako joukkomme rivit harvenneina verenpunaiseen auringonlaskuun?

Vaan eihän tätä voi kuin rakastaa, vaikka RDR2:ssa on myös ne huonotkin puolensa ja kaikenlaista pikku fibaa. Kontrollit kusevat milloin mitenkin ja vihollisjengi tekee karvaan kirpaisevia satunnaisväijytyksiä aina rassaavimmilla hetkillä. Avoimen maailman vapaus kusee joskus nilkoillekin ja voi itku tätä loputonta ratsastusta. Miksi ihmeessä RDR:n teleporttaussysteemi jätettiin pois? Ja niin edelleen. Vähemmän yllättäen pelin tyyli ja ratkaisut eivät nekään ole kaikkien mieleen. Voihan tässä tunnustaa, että kyllä itsekin välillä miettii miten se John Marston oli hieno kaveri ja kuinka ensimmäinen RDR oli tiukemmin niputettu kokemus ja tähän saakka pelattuna sekä muistettavampi että koskettavampi tarina. Mutta sitten nämäkin kyyneleet kuivuvat, kun ajattelee pelin upeaa ja massiivista maailmaa, sen ihmeitä ja tekemisen määrää. Sitä jokilaaksossa raikuvaa linnunlaulua ja Pollen hörähtelyä harjatessa.




Sunnuntaina pelimuseolla tapahtumassa eräs vierailija kysyi, että mitäs tekisit tänään jos et olisi museolla? Vastasin "pelaisin Red Dediä". Kysyjä totesi, että niin hänkin. Ja eikös aamulla IRCissä ollut vakiokanavalla käynnissä täysi RDR2-keskustelu porukan kertoillessa viikonlopun seikkailuistaan. Tämä tarinoiden ja kokemusten vaihtaminen kieltämättä tuo ison lisän pelaamiseen: mikä on mennyt pieleen, miten peli on yllättänyt tai mitä herkullista on koettu. Ai, kaupungissa on hyvä vaudeville-show? Taidanpa tietää mitä käyn tänään katsomassa!

Katso: Lisää Red Dead Redemption 2 -pelivideoita

V2.fi | Jukka O. Kauppinen
< Battlefield V:n sota... GameXpon PUBG-livetu... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

75109

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova