Star Trek: Discovery -putki, osa 9: tuhkasta löytyy timantteja, tai sonnasta siemeniä

Kauden puolikas päättyy. Voi muistoja. Kun uutisoin kahtiajaosta ja muista lykkäyksistä, kuvittelin sarjan olevan niin kova, että jokaista askelta harkitaan tarkkaan.

Kanamiehissä loisivat ja heille vesikauhua aiheuttavat sienet eivät tahdo pahaa, vaan he kutsuivat klingonit paikalle, jotta asioista voidaan sopia, tai jotakin. Se on asiallista, että sankarit ovat huolissaan sienistä, vaikka ne yrittävät tapattaa kaikki. Ja ehkä klingonien häiveteknologian uhan voi ratkaista samalla. Asiat loksahtelevat yhteen ja mahdollisuuksia avautuu. Samaistun kirjoittajana siihen, kun hommassa oikeasti on ideaa, mutta vaivalla väännetty esitystapa onkin kakkaa. Sarjan tekijöistä mm. Alex Kurtzman ja Akiva Goldsman ovat sanakirjaesimerkkejä siitä syndroomasta.

Michael Burnham aloittaa diplomaattiset neuvottelut kilingonien kanssa ampumalla heitä? Toki, se oli hänen pointtinsa ensimmäisessä jaksossa. Star Trekiä on turha katsoa, ellei sitä hyväksy epäuskottavia teleporttauksia vihollisalukseen. Sarjan omiin kuningasideoihin kuten kolibrimaisesti lentävään tähtirekeen turtuu. Tämä on pätevä, hahmoille hallitusti tilaa antava, hengeltään vanhahtava, mutta modernisti tarinaa edistävä episodi: arvosana nousee, jos tämä taso pysyy yllä.

Edeltävien jaksojen hutilointia edustaa lähinnä se pieni hetki, kun hyökkäävä klingon siirretään alukseen vahingossa kuin erinäisten leffojen huipennuksissa, mutta vangitseminen kuitataan sivulauseella. Olennaisempaa on, että klingonin uhri saa esittää puuttuneet tunnereaktiot hyväksikäyttöön: arvostan tätä niin, että hyväksyn klingontissien olevan huono asia painajaisissa. Kyllä sarjan kokoon laastaroi.


Keskiarvo 9 jakson jälkeen:


< Jakso 1-8 --- Jakso 1-10 >