Keflingien kuningaskunnan rakentelu sai kunnian olla ensimmäinen uusi Xboxin avatareja hyödyntävä peli. Pelaajan alter ego onkin juuri tämä avatar-hahmo, joka talsii jättiläisenä pienten ja kodittomien keflingien autioilla mailla. Pikkuväelle on tarkoitus sitten rakentamaa erilaisia taloja, tupia ja pirttejä parhaan nousukauden tahtiin. Jokaisella talolla on tehtävänsä ja asuntoja lukuunottamatta joka mökissä asuu jonkinsortin työmies. On puunhakkaajia, kivenhakkaajia, maalareita sekä kouluja ja nippu erilaisia työpajoja, joilla raakamateriaalista jalostetaan hienompia rakennustarvikkeita. Tyypillisesti metsästä hakattu tukki viedään sahalle, josta saadut laudat kiikutetaan veistämölle, josta saadut erikoispalikat kannetaan tehtaalle, jossa vihdoin voidaan tehdä yksi uusi osa johonkin rakennukseen.

Rakennuksia rakennetaan palikka kerallaan ja peliaika kuluukin pitkälti eri talojen pohjapiirustuksia selaillen. Pienen mökin voi tehdä kolmesta erilaisesta moduulista, mutta pelin loppuvaiheessa rakennettaviin linnoihin tarvitaan jo kymmeniä palikoita eri verstaista. Pääasiasiassa pelaaminen koostuu talsimisesta pikku hiljaa pystyyn nousseen kylän laidalta toiselle materiaalia ja talomoduuleja kanniskellen. Pikku keflingejä voi toki kouluttaa raaka-aineiden hankintaa ja kuljetusta hoitamaan, mutta asukkaita kylään saa parhaimmillaankin vain nelisenkymmentä, joten duunareista on käytännössä jatkuva pula.

Peli muistuttaa vanhan The Settlers -sarjan ja Gulliverin matkojen risteytystä. Logistiikan hoitaminen ja kaupunkisuunnittelun hallitseminen ovat lilliputtien maassa tärkeimmät avaimet voittoon. Silmiinpistävästi pelistä puuttuu täysin strategiapeleille tyypillinen sotiminen. Keflingit elävät eristyksissä eivätkä naapurin kanssa tappele. Tavoitteena on vain rakentaa tuotantolaitosten ympärille mahdollisimman nopeasti suurkaupunki. Kaava on tuttu suuren ja mahtavan itänaapurimme ajoilta. Edes moninpelissä ei miekkoja kalistella vaan enimmillään neljä pelaajaa voivat osallistua saman kuningaskunnan rakentamiseen yhdessä.

Kingdom for Keflings sopii kevyeksi strategiapeliksi askartelusta pitäville rakentelijoille, joille sotiminen on tällaisissa peleissä yleensä pelkkää pakkopullaa. Samalla Keflings on myös varsin perheystävällinen peli karkkigrafiikoineen ja kauniine vuodenaikojen vaihteluineen. Valitettavasti peli nykii etenkin loppuvaiheessa melko silmiinpistävästi ja koodipuoli olisi myös pikkumiesten tekoälyn osalta kaivannut vielä lisää hiomista.





Alkuperäinen Banjo-Kazooie on jäänyt monen Nintendo 64 -pelaajan mieleen lämpöisenä muistona ja vanhoja hyviä aikoja kaipaavien riemuksi XBLA:n Banjo on erittäin tarkka kopio esikuvastaan. Toki grafiikan tarkkuus on parantunut, mutta muuten versiot tuntuvat identtisiltä. Tässä tapauksessa ikä ei paina Banjoa nimeksikään, sillä maailma on värikäs, pirteä ja täynnänsä mielenkiintoisia hahmoja. Graafista ulkoasua voidaankin vanhahavan sijasta kutsua tyylikkääksi.

Vaikka Banjoa voisi ensisilmäyksellä kuvitella lähinnä lapsille suunnatuksi, ei asian laita ole kuitenkaan näin. Banjo-Kazooie heittää pelaajan eteen maailmanluokan ongelmanratkontaa, joka saa isommankin pelaajan kyyneliin. Kasuaalipelien tyhmentämä tesaajakin joutui tahkoamaan samoja maisemia paikoin todella pitkään, ennen kuin etenemiseen vaaditut tehtävät tulivat suoritetuiksi ja tarvittavat tavarat kerätyiksi.

Pelimekaniikka on kunnossa. Banjo marssii sinne, minne pelaaja näyttää ja hypyt menevät pääasiassa sujuvasti kohdilleen. Banjoa auttaa myös tämän repussa asustava Kazooie-lintu, joka tarjoaa tukea taistelussa, jyrkkiä rinteitä ylös kiivetessä ja siipiään räpyttelemällä myös hypyissä. Kolmiulotteinen pelimaailma on melko avoin seikkailulle, mutta tästä johtuen pelaaja saattaa välillä kadottaa punaisen langan ja olla tyystin tietämätön siitä, mitä seuraavaksi pitäisi edes yrittää tehdä. Tällaisina hetkinäkin toki voi kuluttaa aikaansa tutkimalla maastoa kerättävien nuottien ynnä bonusten toivossa.

Banjo on kokonaisuutena varsin vetoava tuotos. Kaunis grafiikka, letkeä dynaaminen ääniraita, hyvä ohjattavuus ja erinomainen hahmosuunnittelu tekevät pelikokemuksesta viihdyttävän. Tasoloikkapelien jäätyä tällä vuosituhannella melkoiseksi marginaaliviihteeksi, Banjo-Kazooie saattaa säikäyttää monet toimintapelaajat, mutta mikäli puhtaasti hauska haastavuus vetoaa sinuun, etkä aikoinaan ehtinyt tahkota peliä läpi Nintendo 64:llä, kannattaa Banjo-Kazooie ottaa nyt talteen XBLA:n kenties parhaana tasoloikkana.





800 MS-pisteellä Brimstonen satamaan ilmestyy alkeellinen sukellusvene, joka kuljettaa pelaajan raisuista sääongelmista kärsivälle Knothole Islandille ("Oksanreikäsaari" sanoo sanakirja). Suoraviivaiset ja lyhyet luolastot eivät ole Fable II:n vahvimpia puolia, mutta sellaisia olisi nyt tarjolla kolme lisää. Mikäli pelin aloittaa alusta, saarelle ja ensimmäisen uuden tehtävän pariin pääsee heti kun Brimstoneenkin. Toinen tehtävä avautuu ennen Cruciblea ja kolmas pelin loppuvaiheessa. Uuvuttavan tutuksi käyneiden hirviöiden ohella luolastoista löytyy perinteikkäitä pulmia, jotka ovat hieman monimutkaisempia kuin pääpelissä, mutteivät edelleenkään lainkaan vaikeita. Luolastot kahlaa silti mielellään läpi kiitos kauniiden maisemien, jotka eroavat riittävästi kaikesta aiemmin nähdystä.

Hittipelin ensimmäinen lisäpalikka keskittyy myös "korjailemaan" sen muutamia "puutteita". Luolista ja putiikeista löytyy hieman uutta tavaraa lähes kaikissa kategorioissa: jopa haarniska! Uusilla taikajuomilla läskeistään, arvistaan ja jopa liiasta pituudesta voi päästä eroon yhdessä hujauksessa, ja muutamat muutkin ns. lopulliset valintansa voi nyt kumota tekemällä vaatimattomia uhrauksia. Tällaiset temput vievät pelistä jännitteitä, mutta ovat toki hauskoja kuin huijauskoodit tilanteessa, jossa pelaaja on jo saanut nimikkeestä tarpeekseen. Toiselle tai kolmannelle pelikierrokselle Knothole Island on aivan toimiva mauste, jos kierrokset siis kiinnostavat. Arvaan, että ensimmäisen pelikerran saari vain latistaa. Tarjolla ei ole erityisempiä moraalisia valintoja tai haasteen tapaistakaan hahmoille, jotka ovat Albionin jo pelastaneet.



Tekstit: Matti Lintula ja Jari Tapani Peltonen