Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 4/2020.

Olen ristiriitojen mies. Pidän autopeleistä mutta olen niissä surkea. Ajamiseni on puskissa rymistelyä ja kaiteisiin nojaamista. Nettikisoissa kärkikolmikkoon pääsy on kultamitalisaavutus. Osaan silti mouhota ja kiroilla näytölleni, kun joku tolvana ajaa mutkaan jarruttaessani takapelteihin. Jos minä en osaa ajaa, niin jotkut osaavat vielä vähemmän.

Rallipelit ovat viha-rakkauspakkaukseni. Kapeilla ränneillä paahtaminen on sekä hauskaa että kauheaa. Hyvässä rallipelissä riittää silmät sokaisevaa auringonpaistetta, pölypilviä, yllättäviä hallinnan menetyksiä ja ojassa katollaan savuavia kiitäjiä. Joskus myös up in the ass of Timoja.

Art of Rally.

Nämä tunteet nousivat vahvoina pintaan uuden Art of Rally -pelin myötä. Se on herkullisen retro uutuuspeli, jossa ratsastetaan rallipeligenren herkullisuuksilla, ellei jopa aivan ytimellisimmillä ominaisuuksilla. Se on myös loikka 1990-luvulle, rallipelien kultaisen aikakauden maukkaimmille hetkille, mutta hienoisella synthwave-sävytteellä. Isometrinen kuvakulma tuo hyvällä tapaa mieleen Jukka Jäkälän suomipeli RallySportin (1996). Pelit ovatkin yllättävän samanhenkisiä, vain toteutuksen mittasuhteissa ja tekniikassa on eroja. AoR:n tekijä ei tosin ollut kuullutkaan R-S:stä ennen kuin Janne Rautiainen vinkkasi siitä. Onkin lumoavaa nähdä samasta aiheesta kaksi tulkintaa, joiden välissä on yli kaksi vuosikymmentä.

Rally-Sport.

AoR herätti muistelemaan rallipelejä myös laajemmin ja kauempaa. Mitä rallirälläys olikaan silloin aikoinaan, kun pelasin niitä enemmän? Mitä makupaloja matkan varrelta löytyy ja mitä ralligenrelle on sen jälkeen tapahtunut? Nykyäänhän genre on huippuvuosiin nähden varsin hiljainen, eikä muinaisista rallipelijatkumoista ole jäljellä kuin Codemastersin Dirt ja WRC.

Jälkimmäisen lisenssikin on vaihdellut haltijaa ja esimerkiksi italialaisen Milestonen rallipelit hiipuivat Sébastien Loeb Rally Evon (2016) jälkeen. Retrocomebackin tehnyt V-Rally 4:kään (2018) ei vakuuttanut 15 vuoden tauon jälkeen. Ovatko ihmiset väsyneet sorateiden lumoon vai sahasivatko pelikehittäjät välillä itseään puujalkaan, kun rallipelien kylkeen upotettiin liikaa xTremEä ja gymkhanaa niin, että varsinainen kohdeyleisö leipiintyi? Vai tekevätkö Project Carsin ja Forzan tapaiset supersarjat kaiken niin paljon paremmin, että rallikansa on vaihtanut nicheä?

Colin McRae Rally.

Ralligenren asiat olivat oikeasti paremmin 1990-luvun lopusta 2000-luvun puolivälin paikkeille, kun moni genren suurimmista hiteistä julkaistiin. Ryöpytys alkoi tosissaan Codemastersin Colin McRae Rallystä (1998), josta tuli kertalaakista genrestä klassikko ja edelleen jatkuvan ajopeliperheen kantaisä. Colin osui ytimeen monella tapaa: ensimmäisen PlayStationin omistajat janosivat pelejä ja hittikonsoli oli luonut PC-pelaamisen rinnalle valtavat uudet markkinat. Colin McRaen nimen saaminen käyttöön takasi vetovoiman ja kuinkas sattuikin, pelikin oli hyvä, hauska ja pahuksen mainio moninpeli jaetulla ruudulla. Etenkin konsolikansalle kokemus oli jotain aivan päättömän hienoa.

"Kilin-Kolin Ralli" oli myös innoittaja ja kirittäjä, joten ralligenre räjähti seuraavan puolen vuosikymmenen aikana. Haastajat yrittivät nakertaa paloja markkinoista itselleen, kukin omalla näkökulmallaan. Yksi niistä oli suomalaisen Bugbearin esikoispeli Rally Trophy (2001).


Sen tarina on niin laaja ja huonosti dokumentoitu, että aiheeseen täytyy palata joskus kunnolla RR:n tai Pelimuseon kautta, mutta aloitetaan näin: peli syntyi pettymyksestä, hulluudesta ja kunnianhimosta. Bugbearia edeltäneen lyhytikäisen Carts Entertainmentin Thrust, Twist + Turn -ajopeli (1999) pääsi maaliin kolhittuna ja monen ojan kautta kiertäen. Tiimi halusi aloittaa alusta ja tehdä nyt kunnon pelin. – Kyllä me pystytään parempaankin, varmasti osataan tehdä parempi rallipeli kuin kukaan, muistelee Bugbearin tekninen johtaja Tatu Blomberg RR:lle.

Niinhän kaverit tekivätkin. Rally Trophystä ajateltiin aluksi historiallista rallisimulaatiota, mutta projektin edetessä peli kepeni pintapuolisesti - vaan ei sisäisesti. Yksi verrokeista oli tietenkin Kilin-Kolin, jonka fysiikkamalli oli loppujen lopuksi huvittavan yksinkertainen, jopa laiska. Autot esimerkiksi pyörivät keskipisteensä ympäri, eivät renkaidensa varassa. Bugbearilla haluttiin, että pelin pohjalla on oltava simulaatiotasoinen fysiikka ja autot liikkuvat renkaillaan, eivät katon läpi lyödyssä tangossa kieppuen. Niinpä pelissä oli heti täysi rengas- ja tekniikkasimulaatio.

Sen ansiosta ja siitä syystä Rally Trophy oli vaativampi ja palkitsevampi ajettava. Peli itsessään oli kohtuullinen pikkuhitti, mutta itävaltalaisen JoWoodin muskelit eivät riittäneet parempaan suoritukseen. Se oli kuitenkin hyvä startti ja todiste, että suomalainen tiimi pystyi tekemään edullisesti ja nopeasti laatupelin. Ilmassa oli intohimoa, joka on pitänyt Bugbearin mukana menossa tähän päivään saakka. – Ei tarvitse hirveästi hävetä, Blomberg kuittaa. Ei todellakaan.

Rally Masters.

Rally Trophy ilahduttaa suomalaisuudellaan, mutta se oli vain yksi millenniumin rallitsunamin makupaloista. Minulle hetken aikaa pelatuin oli edellisvuotinen Digital Illusionsin Rally Masters (2000), joka viehätti hyvällä tuntumallaan ja aikaansa nähden poikkeuksellisen toimivalla online-moninpelillä. Pelin mukana asentui valmis moninpeli-odotushuone ja hyvä moninpelikoodi teki kahdeksan pelaajan rallikisoista yhtä juhlaa. Tosin meininki oli usein enemmän romurallia kuin rallia, sillä kahdeksalla pelaajalla neljälle autolle suunnitellut moninpeliradat kävivät ahtaiksi. Hauskaa se oli silti, tai kenties juuri siksi! Nettiromurallia kun ei oltu aiemmin päästykään kokemaan ja FlatOutiin (2004) oli vielä matkaa.

FlatOut.

Ruotsalaistiimi oli muuten saanut peliinsä rallilisenssin kautta liudan aitoja rallikuskeja, joista puolet oli suomalaisia. Kiva suhdeluku!

Näillä main ralligenressä juntattiin kaasua pohjaan. Colin McRae Rally 2 (2000) ja Ubisoftin Pro Rally 2001 lähestyivät aihetta kukin omalla tavallaan ja kulmallaan. Colin 2 jatkoi edeltäjänsä semirealistisella, suurta yleisöä kosiskelevalla vaihteellaan. Siihen verrattuna Pro Rally kevensi ajettavuutta ja kavensi Colinin leveiksi auratut tiet todenmukaisiksi. Ah sitä kylkienkolistelun juhlaa. Kumpikaan ei ollut lähelläkään oikealla autolla ajamista, mutta niiden vauhdikkuuteen oli löydetty ennen kaikkea hyvä meininki ja siellä olemisen tuntu. Ajaminen oli hauskaa.

Richard Burns Rally.

Rallikimaran huipentanut Richard Burns Rally (2004) sen sijaan tarttui rattiin vakavammalla, simulaattorimaisella ilmeellä. Siihen se kaatuikin, sillä kolinoihin tottuneet pelaajat eivät rakastuneet autenttiseen ralliin. Peli ei tarjonnut kompromisseja vaan teki kaiken niin realistisesti kuin mahdollista. Kunnioitettavaa ehdottomuutta mutta virheliike. Täysrealismi ei toimi peliruuduilla, kun käytössä ei ole rallikuskin perstuntumaa autoonsa ja g-voimien viskelyä. Vaikka RBR olikin kaupallinen tuhnu, niin kulttimaineeseen noussutta peliä ajetaan yhä tänään, toki rajusti modattuna. Ehkä jopa enemmän kuin mitään muita aikalaisiaan. Se ei ole huono saavutus.

Sen jälkeen ralligenre on tuntunut sumulta. Vuosituhannen vaihteen jälkeen rallikaahailuja on julkaistu kymmenittäin, mutta harva niistä on herättänyt tunteita. Eniten ehkä Rally Trophyn jälkeläinen Wreckfest, jonka koodi-dna:ssa on yhä jämiä 20 vuoden takaisesta suomalaisesta pelistä.

Tiesitkö?
Rally Trophyssä oli oiva ja oivaltavasti koodattu moninpeli, josta piraattiversion pelaajat eivät juuri päässeet nauttimaan. Levinneimmässä kräkkiversiossa oli näet bugi, joka pudotteli warekuljettajat linjoilta. Kopioidun pelin pelaajat tunnistikin keskustelupalstoilla heidän valittaessaan surkeasta nettikoodista.



Kuvat: Jukka O. Kauppinen, Mobygames, Suomen pelimuseo

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 4/2020
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi