Tuorein sisältö

Peltosen Oscar-illan ujellus 2022

Jari Tapani Peltonen

27.03.2022 klo 22.00 | Luettu: 1559 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen


V2.fi:n Oscar-jutut kertovat kaiken Hollywoodin tai dementian kehityksestä. Intoni on korvautunut sarkasmilla siinä sivussa kun keskibudjetin laatu on korvattu pienillä filmeillä, joilla on rajatut mahdollisuudet edistää alaa. Vähemmistöjen asema on parantunut gaalassa, mutta lippuja ehdokkaat eivät enää myy.

Seison viimevuotisen otsikkoni Miksi virtuaaliporno voittaa elokuvataiteen takana, mutta mitä seuraavaksi? Kriitikko ulisee avaruudessa? Ehkä kokeilen uutta alkua, joka sivuuttaa ylilyönnit (kuten myös "insestigaalan") muistaakseen perusidean.

Puhutaan elokuvista.

Oispa tarina


Meteoriitti- eli ilmastonmuutospätkä Don't Look Up lupaa tähtien tinkivän tilistä, jos relevantteja aiheita käsitellään luovasti. "Luova" on vahva sana, kun Uutisankkuri-ohjaaja lyö löysää läppää pinoon satiirin saavutettua huippunsa trailerissa. Tämä on vuoden heikoin pääkategorioiden ehdokas.

King Richard on vahvin. Lapsityövoiman hyväksikäyttäjää juhliva tarina jättää sivuhahmoiksi urheiluhistoriaan menneet tyttäret. Jos koet faijan vision avautuvan pääpiirtein, leffa teki työnsä, eikä leffan syyksi mene se, jos myyt omat toukkasi Niken tehtaalle. Alan ei tarvitse kehittyä, jos tarinat purkavat ennakkoluuloja.

Vakuuttaako CODA, että paras päähenkilö on kuuromykän perheen tavis? Kuuroutta ei edes ole pakko mainita, kun perusstoori kertoo duunarien tyttärestä, joka valitsee stipendin ja duunin väliltä. Hyvän mielen hömppää CODA on ja manifesti siitä, että kuuromykkien näytteleminen voi olla kuplivan rikasta. Se ei ole tarina.

The Eyes of Tammy Faye kertoo skandaalinkäryisistä tv-evankelistoista. Vahvasti meikattu ja ajoittain tekopyhä lässyttäjä Tammy tunnetaan myös - oho - seksuaalivähemmistöjen puolustajana. Voit lähestyä tätä kultin jäsenenä tai ateistisena änkyränä ja oppia, että elämä on ylipitkä montaasi, jonka aikana useimmilla on hyviä ja huonoja hetkiä. Pysäyttäkää painokoneet.

King Richard kertoo miehestä, joka valitsee tarkkaan mihin panostaa ja pakottaa elämän kunnioittamaan päätöksiään, joten leffan ei tarvitse edes onnistua ollakseen vastavoima rönsyilylle, kaavoille ja listoille.


12 Oscarin ehdokas!
The Power of the Dog!
(Spoilereita!)


Ensireaktio: voi pojat, brittinuudeli Benedict Cumberbatch näyttelee möyhöttävää lännen lokaria, joka terrorisoi pöllähtäneen veljensä niiskuttavaa puolisoa ja taiteellista ottopoikaa, vaikka vähemmän visionäärinen leffa pistäisi hänetkin nuuhkimaan huiveja tai jotakin. Hups.

Jos Power Dog olisi improvisoitu kertomus leirinuotiolla, kertoja säikähtäisi tuota reaktiota. Joko se kaiken tajusi? En sitten yritäkään kehittää mitään: siinähän snobi miettii, miten oivaltava hän on olevinaan! Jostakin Poirotista kopioin loppuun käänteen, niin se on siinä.

Vahvan alun jälkeen Power Dog on satunnainen tv-elokuva.


Entistä paremmin(ko)


Nightmare Alley pukee vanhan huijaritarinan kauhuromantiikkaan ja West Side Story -kierrätys uskoo näennäisrealistiseen visioonsa. Nightmare lumosi ja West ei, mutta päinvastainen mielipide ei yllättäisi.

Scifin perusteos Dyyni herätetään henkiin sellaisella pieteetillä, että homma jää kesken ja painottomaksi. Ohjaajakin lupailee jatko-osan pääsevän vauhtiin. Dyyni ei ole pöhkö valinta ainoaksi ehdokkaaksi, jonka joku jopa katsoi, mutta leffa selvästikään ei ole rikkaampi aavikkopönötyksenä kuin Sormuksen ritarit on eteenpäinkävelynä tai Casino Royale agenttijännärinä. 2021 No Time to Die päätteli Royalen teemat (kuten kassien murjomisen seuraamukset), eikä päättelyn tarvitse olla virheetöntä ylittääkseen lupailun arvon.

Jos tv-elokuvat ja tarinan palaset huolitaan kisaan nykyään, on viime vuoden paras elokuva heittämällä Centaurworld-piirretyn toisen kauden viimeinen jakso. Se kestää yli tunnin. Se päättelee tarinan jämäkästi kuin Kuninkaan paluu. Jaksolla on oma, elokuvamainen identiteetti, sillä se kertoo roiston taustatarinan. Sarja on täysiverinen musikaali, jonka tunnelatauksesta West Side ja useimmat ehdokkaat eivät kehtaa haaveilla.


Apartheid animaatioille,
tai ne nolaavat Power Dogimme


On hankala muistaa tekniikaltaan vakuuttavampi animaatio kuin Encanto, joka kaikessa silkkisyydessään pysyy terveellisen kaukana fotorealismista. Mitchellin perhe ja koneiden kapina on kliseepommi, jolla on sielu kiitos modernin tekniikan ja töherrysmäisen energian yhteispelin.

Pidän enemmän Rayasta ja viimeisestä lohikäärmeestä, koska Sisu-lohikäärme on niin ihana ja muut argumentit unohdin. Kerronnalliset ongelmat riivaavat näitä kaikkia ja Centaurworld menee ohi mielikuvituksella ja sisällöllä, mutta tämä genre hengittää. Animaatiokategoria on jopa juhlava, jos ajattelemme sitä todellisena tehostekategoriana, jossa edistytään, eikä yritetä nuorentaa Spider-Mania vastustavaa läskiä vuoden 2004 tasolle.

Perhedraamana Encanto avautuu teoriassa eikä niinkään käytännössä, enkä ymmärrä miksi infodumppauksen virkaa ajava puhelaulu "We Don't Talk About Bruno" nousi hitiksi parempien vaihtoehtojen joukosta, mutta kukin tyylillään.


Moraalinen rappio


Muistatko leffan, joka kertoo leffasta, joka kertoo leffasta? Entä kasvutarinan, jossa tuleva taiteilija näkee leffan, joka kertoo leffoista? Jos et, niin miksi leffoista kertovat leffat luokitellaan parhaiksi tai edes oikeiksi leffoiksi?

Being the Ricardos on ylikirjoitettu kertomus I Love Lucysta, jonka tekijöitä kunnioitetaan visioimalla, että he olivat yhtä sarkastisen kylmiä neroja kuin leffan kirjoittaja. Vanhan tilannekomedian charmi onnistutaan hukkaamaan täysin, vaikka leffa on painottavinaan, että pikkuvitsit vaativat visiota ammattilaisilta, jotka tahtoivat vetää itsensä hirteen paineiden ristitulessa.

tick tick... BOOM! on alkuperäisen luojansa omaelämäkerrallinen musikaali ajasta, jolloin hän ei vielä kyennyt luomaan ainoaa relevanttia musikaaliaan. Kyse ei ole vain luomisen tuskasta - vaan myös samasta ajankuvasta, jonka se relevantti musikaali tarjosi. Olisi kieltämättä kaunista, jos tämäntasoinen teos löytyisi Rentin DVD:n bonusominaisuuksista.

Ennen katsoin kaikki ehdokkaat. Veikkaa, millä todennäköisyydellä palaan Belfastin ja Drive My Carin pariin, kun olen kertonut niistä kaiken tietämäni:

Belfast. Kenneth Branagh on epätasainen ohjaaja, jonka edellinen oli muovinen studiopökäle Artemis Fowl. Nyt hän avautuu nuoruudestaan. Ainoassa näkemässäni fotossa hahmot istuvat elokuvateatterissa. Jos tarkkaan mietin, niin naapurin napanöyhtä kiinnostaa vielä vähemmän kuin se, mitä he katsovat.

Drive My Car. Japanilainen teos. Useiden ehdokkuuksien vieraskieliset elokuvat tapaavat palvella, ja sehän kiehtoo jo triviatietona, mikä idea kulttuurivallin läpäisi. On ihan pakko lukea juonikuvauksen alku. "Näyttelijä ja teatteriohjaaja on naimisissa käsikirjoittajan kanssa..." Joo.


Joo


Käyn vielä kategoriat läpi. Jep, tahdon Will Smithin voittavan King Richardin miespääosalla. CODA:n huru-ukon Troy Kotsurin sivuvoitto lämmittäisi, vaikka koen, että erikoiset kyvyt, joille toivon lisää duunia, voisivat jo muodostaa Avengers-tiimin tai pienen armeijan, eikä niin käy.

Heh: tahdon Paul Thomas Andersonin voittavan ohjaajana, koska tiedän Licorice Pizzasta vähemmän kuin muista ehdokkaista. Nightmare Alleylle saa pistää pokaalia tuotantosuunnittelusta, Encantolle tekniikasta ja ihan sama, se oli siinä.

Jos vielä joskus liveblogaan, tahdon välittää vähän enemmän. Gaalan aion katsoa.

Useimmat ehdokkaat


The Power of the Dog: 12 ehdokkuutta, 3 tähteä (arvostelu).

Dyyni: 10 ehdokkuutta, 3 tähteä (arvostelu).

Belfast: 7 ehdokkuutta.
West Side Story: 7 ehdokkuutta, 2,5 tähteä (arvostelu).

King Richard: 6 ehdokkuutta, 4 tähteä (arvostelu).

Don't Look Up: 4 ehdokkuutta, 1,5 tähteä (arvostelu).
Drive My Car: 4 ehdokkuutta.
Nightmare Alley: 4 ehdokkuutta, 4 tähteä (arvostelu).

Being the Ricardos: 3 ehdokkuutta, 2 tähteä (ei arvostelua).
CODA: 3 ehdokkuutta (arvostelu harkinnassa).
Encanto: 3 ehdokkuutta, 3 tähteä (arvostelu).
Flee: 3 ehdokkuutta.
Licorice Pizza: 3 ehdokkuutta.
The Lost Daughter: 3 ehdokkuutta.
No Time to Die: 3 ehdokkuutta, 4 tähteä (myös V2.fi:n Heinosen arvostelu antaa 4 tähteä).
The Tragedy of Macbeth: 3 ehdokkuutta.

Cruella: 2 ehdokkuutta, 2,5 tähteä (arvostelu).
The Eyes of Tammy Faye: 2 ehdokkuutta, 2,5 tähteä (ei arvostelua).
Parallel Mothers: 2 ehdokkuutta.
tick, tick... BOOM!: 2 ehdokkuutta, 3 tähteä (arvostelu).
The Worst Person in the World: 2 ehdokkuutta.

Mitchellin perhe ja koneiden kapina: 1 ehdokkuus, 3 tähteä (arvostelu)
Raya ja viimeinen lohikäärme: 1 ehdokkuus, 4 tähteä (arvostelu)
Spider-Man: No Way Home: 1 ehdokkuus, 4,5 tähteä (arvostelu).


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< V2.fi testasi: Canon... V2.fi osallistui: Ha... >

Keskustelut (1 viestiä)

Chrisberg1

28.03.2022 klo 03.06 1 tykkää tästä

Täällä taas ollaan. Nyt pitäisi viimein viihdyttävä gaala kun juontajina on Regina Hall, Amy Schumer ja Wanda Sykes.
lainaa

Kirjoita kommentti




Muita tekstejä tältä kirjoittajalta

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova