Nightwish: Human Nature – kahden vuoden odotus palkittiin massiivisella uuden live-musiikin juhlalla

Jukka O. Kauppinen

26.04.2022 klo 10.00 | Luettu: 2734 kertaa | Teksti: Jukka O. Kauppinen

I wish I had an Marko Hietala.
Kaksi vuotta tätä oli odotettu. Lykkäystä ja siirtämistä seurasi viimein storytime: valot sammuivat, yleisö henkäisi kollektiivisesti syvään. Nightwish nousi viimein lavalle, aloittaen uuden maailmankiertueensa. Palkitaanko kahden vuoden odotus metallirakkaudella?



Kauan sitten olin Ilosaarirockissa. Saavuin päälavalta jonkin jo unohtuneen yhtyeen keikan jälkeen ja totesin, että sivutelttaan valuu väkeä. Aikataulut kertoivat, että siellä aloittaa jokin mikä-lie yhtye, koskaan kuullutkaan. Ilmeisesti heviä. Mikä ettei, eihän tässä kiire ole, tsekataan.

Jossain kohtaa katsoin käsivarttani: kaikki karvat törröttävät pystyssä. Selässäni valuu hikipisaroita, eikä se johtunut teltan kuumuudesta. Välillä koko selkäni pituudelta viuhui kylmiä aaltoja. Oli kuuma ja kylmä yhtaikaa.

Keikan jälkeen etsin lähimmän levykauppakojun ja ostin kaikki Nightwishin levyt. Vuosia myöhemmin nyrkkini näkyy Nightwishin From Wishes to Eternity DVD:llä. Olin myös toivottamassa Anette Olzonia tervetulleeksi Tampereen jäähallin aallokossa.

Viime vuodet ovat kuitenkin kuluneet Nightwish-pimennossa. Yhtyeen musiikki siirtyi hiljalleen suuntaan, joka ei enää herättänyt niin suuria tunteita tai houkutellut minua konsertteihin. Tykkäsin mutta en roihunnut. En ole – luullakseni – edes nähnyt Floor Jansenia kertaakaan keikalla ennen Helsingin konserttia 24.4.2022.


Montakohan kertaa Holopainen onkaan kaatanut synapatteristonsa kesken keikan, ennen kuin niihin saatiin metallitaikurin eleet kestävä jalusta?

Siksi konsertti oli minulle henkilökohtaisesti suuri NW-päivitys. Millainen yhtye on tänään, kun siinä on tapahtunut suuria miehistö- ja naisistovaihdoksia. Nightwish toki henkilöityy Tuomas Holopaiseen ja hänen toivon mukaan äärettömyyksiin saakka kantaviin ja uudistuviin musikaalisiin visioihinsa, mutta miten paljon suurinta suomalaista yhtyettä voidaan uudistaa hänen ympäriltään ilman, että sen henki ja sielu muuttuvat?

Paljon näemmä.



Jäähallin täyttävä yleisömeri sykki onnellista odotusta, kun valot sammuvat, syttyvät, muuttuvat ja luovat pienen valopylvään Kai Hahdon rumpupatteriston ympärille. Hetken kuluttua lava räjähtää. Valot, lieskat ja musiikki rynnistävät katsojan päälle, alkaa vajaan kahden tunnin nautinnollinen matka sinfoniametallin syvyyksiin.

Suljin hetkittäin silmäni ja nautin musiikin jyrästä. Se tunne, kun upeat äänimassat työntyvät päin ja sekä tunnet että kuulet musiikin – ja näet valomaailman silmäluomien läpi. Välillä supernova työntyy luomienkin läpi ja on pakko katsoa, että mikä siellä tällä kertaa palaa.



Kahden kerroksen lava on hieno. Se ei kikkaile, lavalla vain on toinenkin lava. Kikkailu on säästetty liekkimereen, valoihin ja lavan koko taustan täyttävään videoseinään, joka täydentää musiikin tunnelmia ja auttaa hakeutumaan Holopaisen sävellysten maailmaan. Nyt syleillään universumia, nyt liidetään pöllön selässä, nyt leijutaan vihreässä metsässä. Hetkittäin koko tausta valjastettiin yhdeksi valtavaksi animaatioksi, välillä sen osat toimivat itsenäisinä videoseininä – mutta aina tyylikkäästi ja showta tukevasti. Videotiimi on tehnyt tyylikästä ja toimivaa jälkeä, ja Helsingissä ne myös toimivat paremmin kuin kaksi päivää aiemmin Tampereella.

Niin, ne lavat. Nightwishin kasvanut miehistö ei enää aivan pikkulavoille mahtuisikaan, saati näkyisi takariviin normaaliratkaisuilla. Kuusi metallitaiteilijaa vaatii tilansa, etenkin kun edessä vipeltää kolme aktiivista soitto- ja lauluniekkaa. Korkea lava myös mahdollisti siirtymisen taakse huilaamaan, kun kappale ei kaivannut jonkun osallistumista. Kaikin puolin toimiva ratkaisu siis.


Auttakaa, tuo mies käy jo niin kuumana, että hän savuaa!



Jotain silti uupui. Mutta mitä? Floor Jansen oli toipunut perjantain flunssastaan ja antoi upeita näytteitä laulutaidoistaan ja äänialastaan, niin uuden kuin vanhemman materiaalin parissa. Kitaristi Emppu Vuorinen oli jälleen kerran elementissään – jos tuo mies ei nauti livesoittamisesta ja yleisön parissa pelehtimisestä, niin hän on harvinaisen hyvä näyttelijä. Rumpuja takovaa Kai Hahtoa ei paljoa keikan aikana patteristonsa takaa nähnyt, mutta hyvästä jytkeestä päätellen hän oli vahvasti läsnä.

Tuomas Holopainen taasen… Mietiskelin keikan jälkeen, että en tunne herraa enkä tiedä millainen hän on, mutta aiemmillakin keikoilla olen ihaillut kuinka hän on yhtä koskettimiensa kanssa. Olen bongannut photopitistä käsin syntikkapatteristosta herralle mieluisia leluja ja onnenkaluja miettien, että se on varmaankin tapa rakentaa pieni kotoisa syntikkalinnake, jonka takaa on turvallista mullistaa tuhansien ja taas tuhansien katsojien maailma muutaman hekumallisen tunnin ajaksi. Sen takana on selvästi hyvä olla, sillä kuinka muutoinkaan ihminen voi kerta toisensa jälkeen nauttia noin suurella sydämellä ja riemulla soittamisesta ja esiintymisestä?

Lavalla oli kuitenkin aukko.

Marko Hietalan kokoinen aukko.

Troy Donockley on taitava muusikko ja hänen pillipiiparointinsa on ytimekäs osa monia Nightwishin kappaleita. Lisäkitara ja luonteva siirtyminen soittimesta toiseen tuo omaa hienoa lisäänsä soitantoon, vaikka hän ei joka kappaleeseen osallistukaan.

Ja kyllähän kiertuebasisti Jukka Koskinen soittimensa hallitsi – mutta ei hän Marko Hietala ole.

Vaikka Koskinen bassonsa soittikin ja sekä Donockley että Jansen yrittivät yhdessä paikata Hietalan osuuksia, niin edes kolmen henkilön yhteistyö ei riittänyt korvaamaan Hietalan raivokasta, joskus ilkikurista ja joskus demonistakin läsnäoloa. Ei se soitto, ei se lavalla liikehdintä eikä aina edes gorillamainen laulu – vaan myös tyyli, olemus ja haltuunotto.

Hietalan henkinen ja fyysinen väsyminen ja siitä johtuva siirtyminen eläkkeelle Nightwishistä on yhtyeelle suurempi menetys kuin Tarja Turusen itsensä sivuraiteelle ja unohduksiin diivailu. Yhtye löysi ensin yhden hyvän, sitten toisen vielä paremman laulajan, mutta Hietala toi Nightwishin levytyksiin ja livelavoille uskomatonta energiaa, vuoropuhelua ja vuorovaikutusta. Hänen liittymisensä yhtyeeseen toi aikanaan sen musiikkiin ja esiintymiseen uskomattoman uuden tason, jonka katoamisen myötä monesta Nightwishin suurimmista kappaleista putosi pohja. Kappaleista, joihin nimenomaan Hietalan raivokas laulu ja vuoropuhelu toi sielun. Mietin jo etukäteen, että miten esimerkiksi I Wish I Had An Angel tai Bye Bye Beautiful voidaan esittää ilman Hietalaa. Näemmä ei mitenkään, turha edes yrittää. Muutenkin sekä lavalta että joistakin kappaleista jäi puuttumaan… Jotain. Onko tosiaan näin, että kaikki muu voidaan korvata, mutta ei Holopaista eikä Hietalaa?



Muitakin kappaleita puuttui, toki näkökulmasta riippuen. Oli jokseenkin huvittavaa kuulla, kuinka Jansen spiikkasi, että ”seuraavaksi tulee jotain hyvin vanhaa, moni teistä ei ollut edes syntynyt, kun tämä tehtiin.”

Ja sitten tuleekin Nemo.

Vanha materiaali loisti valtaosin poissaolollaan, vaikka vanhan koulun sydämiä hyväiltiin muutamalla armopalalla: She Is My Sin ja Dark Chest of Wonders toimivat edelleen upeasti. Muutoin konsertti keskittyi uuden aikakauden Nightwishiin ja rakentui vahvimmin Human Nature -levyn ympärille, joka ei tosin nouse lähellekään Nightwishin parhaimmistoa, platinamyynneillä tai ilman.

Sinfoninen metallivalli lavalta oli toki upeaa ja täyttävää, mutta yhtyeen musiikillinen kulku kohti alati leijuvampia sfäärejä jättää jo jossain määrin kylmäksi sekä levyjä kuunnellessa että livestä nauttiessa.

Taiteilijalle suotakoon silti vapaus. Jos yhtye ei halua esittää suurimpia hittejään ja parhaimpia kappaleitaan, se on heidän valintansa. Nyt alkanut maailmankiertue on rakennettu Human Naturen ympärille ja sillä siisti. Se ei tarjoa entisenlaista sydämen paloa pitkän linjan fanille, mutta on silti sitä itseään: elämää suurempaa, näyttävämpää ja kuumempaa suurta musiikkia, jonka valtavat kokonaisuudet ja melodiat keinuttavat kuulijan ja katsojan hypnoosiin.

Hienoa on tietysti sekin, että vaikka Hietalaa ei lavalla enää nähty ja yhtyeen miehitys on vaihtunut mittavasti vuosien mittaan, niin muutokset eivät kuitenkaan soittoon tai esitykseen vaikuta. Mojo on tallella, show toimii ja yleisö nauttii.



Ja nyt Floor Jansenkin on viimein nähty livenä - täydet pisteet. Hän on Nightwishin arvoinen laulaja ja esiintyjä.

Nightwish suuntaa kahden Suomen keikan jälkeen suoraan Amerikan mantereelle ja palaa kesäksi Eurooppaan. Seuraavaksi kotikulmilla yhtyeen voi nähdä kesäkuun alussa Hyvinkäällä Rockfestissä, vähän myöhemmin Ruotsissa Sweden Rock Festivalilla, heinäkuussa Joensuussa Ilosaarirockissa ja Kuopiossa KuopioRockissa sekä elokuussa Turussa Knotfestissä. Tilaisuuksia yhtyeen näkemiseen siis riittää. Kiertue jatkuu tammikuuhun 2023 saakka päätyen aina Kiinaan, Taiwaniin ja Indonesiaan saakka. Riittäköön heille voimia ja intoa valtavassa urakassaan.

Teksti ja kuvat: Jukka O. Kauppinen

Lisätietoja: https://www.nightwish.com/releases/human-nature
Lisätietoja: https://www.nightwish.com




Jää nähtäväksi liittyykö Jukka Koskinen yhtyeen riveihin kiertueen jälkeen.





Kappalelista, Helsinki 24.4.2022:

Intro
Noise
Planet Hell
Tribal
Èlan
Storytime
She Is My Sin
Harvest
7 Days To The Wolves
Dark Chest Of Wonders
I Want My Tears Back
Ever Dream
Nemo
How’s The Heart
Shoemaker
Last Ride Of The Day
Ghost Love Score
The Greatest Show On Earth

V2.fi | Jukka O. Kauppinen
< V2.fi testasi: Realm... V2.fi testasi: Poco ... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova