Hellsinki Metal Festival, perjantai 7.8.




Hellsinki Metal Festival on parissa vuodessa noussut monen metallipään suosikkifestivaaliksi. Tapahtuman musiikillisen linjan kallistuessa selvemmin black/death -metallin suuntaan, Hellsinki Metal Festival tarjoaa selkeän vaihtoehdon vanhemman koulukunnan metallimusiikin ystäville. Festivaalilla nähdään säännöllisesti mielenkiintoisia metalliveteraaneja ja jätetään nykypäivän uutuuden tuulet haistelematta. Tapahtuman voi odottaa nousevan entistä suurempaan kulttimaineeseen.

Tänä vuonna perjantai oli monipuolisuudessaan mainio paketti. Suurten nimien kuten Acceptin ja Black Label Societyn lisäksi tapahtuma jatkoi viime vuodelta tuttua linjaa, ja ohjelmistossa oli muutamia klassisia ruotsalaisia dödöbändejä. Myös hallin sisällä koettiin monipuolinen metallikattaus, jonka täydensi festivaalin suurin yllätys, synkistelevän synthwave-suunnan suuruus Carpenter Brut. Kuluvan vuoden festivaalilla black metal jäi perjantain osalta vähemmistöön, mutta death metallin parhautta riitti sitäkin enemmän.

(Huom, teksti tulee sisältämään ylisanoja, musiikista humaltumista ja äärimmäisten tunnetilojen läpikäyntiä)

Vuonna 1991 debyyttinsä julkaissut ruotsalainen death metal -ryhmä Unleashed jatkoi viime vuoden hyväksi todettua linjaa, jolloin Helsingissä vierailivat ruotsalaisista metalliveteraaneista mm. Candlemass ja Dismember. Unleashed vuosimallia 2026 oli edelleen vahvasti hengissä ja vanhemman koulukunnan dödöily otti metallikansaa mukavasti mukaansa. Destruction (of the race of men) sai pittiä jo ujosti liikkeelle. Hitaampi rymistely Don't want to be born sopi iltapäiväauringon lämpimään syleilyyn kiitettävästi - paremmin kuin tuoreimman levyn War comes again. Bändi "korjasi virheensä" seuraavilla vedolla - The Longships are coming ja varsinkin allekirjoittaneenkin muistilokeroihin vahvan jäljen jättänyt ...and the laughter has died hakkasi pittiin lisäkierroksia.

Jossain vaiheessa bändin pomomies Johnny Heglund kysyi metallikansalta, pitäisikö hänen jäädä festarialueelle nauttimaan oluesta ja mainiosta bändikattauksesta - kansa huusi jeeeeeee, mutta Heglund pahoitteli joutuvansa aikaiselle kotimatkalle. Ennen sitä Unleashed laittoi vielä pittiin vauhtia, ja Into glory ride murisi keikan parhaana viisuna. Eläköön vanhan koulukunnan dödöily!

Mukavan alun jälkeen suunta aurinkoiselta kentältä kohti hallia, jossa ruotsalainen melodisen ja eeppisen black metallin orkesteri Wormwood aloitteli keikkaansa. Wormwood, tuo ruotsalaisen bläkkiksen Kent, synkistelevän kohtalokas ja yltiöpateettinen orkesteri toimitti sekä nopeampaa, että hitaammin vaikuttavaa metalliseosta. Hitaammasta esimerkkinä The Achromatic Road, ja nopeammin polkevasta black'n'rollista kuultiin Ensamheten. Niin, ja The Isolationist oli sitä kaikkea eli lavean eeppistä, repivän raastavaa bläkkistä sekä hitaammin maalailevaa synkkyyttä pidemman kaavan kautta toteutettuna. Wormwoodin keikasta saattoi käyttää laatusanaa "tyylikäs" - ehkä hieman outo sana black metal -keikalle mutta kuitenkin.

Samaan aikaan toisaalla, kotimainen Omnium Gatherum soitti laatutakuulla varustettua melodista death metallia, joka nappasi metallifaneja kauluksesta ja heitti pitin keskelle. Keikan loppupuolen Skyline louhi raskaasti ja nyrkkimeri osoitti kohti soittajia. Keikan päättänyt New world shadows aiheutti lavan edustalla suurempaa mielenjärkytystä ja pitti otti hetkittäin jo ylikierroksia.


(Lavalla Omnium Gatherum)

Brittiläinen äärimetallisuuruus Carcass keräsi lavan eteen täyden miehityksen, mutta keikan alku ei saanut metalliväestössä aikaan kovinkaan äänekkäitä mielenliikutuksen oireita. Unfit for human consumption, Buried dreams...ok, ihan hyvältä kuulostaa. Riffi myllytti ja tunnelma oli raskas mutta väistämättä hetkellisesti mielessä kävi sana "virkamiesmetalli". Lavalta ei saatu minkäänlaista reaktiota yleisöön, yksi kiitos kuultiin jossain välissä. Carnal forge alkoi herätellä yleisöä ja äkkiä kravatit kaulassa soittava virkamiesbändi hävisi mielikuvana - Tomorrow belongs to nobody löi jo ilmaa piiskaaville nyrkeille vahvasti tahtia. Yksi allekirjoittaneen suosikeista, Death certificate oli sitten jo valmista kauraa. Ongelmana oli ehkä Carcassin aloitus, hieman hitaammin laukkaavan materiaalin avulla.

Carcass hoiti homman lopulta tyylikkäästi kotiin, mutta varsinaista hysteriaa ei ollut havaittavissa. Keikan puolivälin jälkeen alkanut nousuvaihe kesti loppuun asti ja allekirjoittanut alkoi kokea vahvaa metallihuumaa yliääniohjus Foeticiden sekä 316L grade surgical steelin halkoessa ilmaa. Loppuun tietenkin Heartwork ja lavaltakin nähtiin jo hymyileviä kasvoja.

Nimittäin ero oli valtava, kun ruotsalainen death metal -suosikki Bloodbath aloitti seuraavana päälavan keikkansa - pitti raivosi heti 20 sekunnin jälkeen debyyttialbumilta löytyvän So you die -viisun kiihdyttäessä maisemaan kuin Räikkönen konsanaan. Bloodbath näytti heti alusta lähtien, miten ruoskitaan metalliväki tajunnan rajamaille - positiivisessa mielessä. Jos kuuntelutottumuksiisi kuuluu kiireinen death metal ja rupisen raaka hardcore-tyylinen soundi, Bloodbath tarjosi juuri sitä, mitä tohtori määrää. Carved, porukka jatkaa armotonta moshausta ja raivoisan pitin ulos heittämiä metallifaneja joutui väistelemään kuin keilapalloja. Putrefying corpse, junan alle jälleen kerran mutta kansa tykkää. Ennen Brave new hell -biisiä lavalta kuulutetaan seuraavaksi olevan luvassa juuri kyseistä festivaalia varten toteutettava akustinen esitys - no ei todellakaan, biisi vyöryi silmille kuin petolauma ja jälleen kerran junan alle.

Bloodbath annosteli kiirettä, ruoski välillä raskaammin mutta aggressiosta ja vauhdista ei tingitty. Lavalla näki tyyppien olevan liekeissä ja parhaimmilla metallikeikoilla saattaa aistia soittomiesten haluavan hypätä villinä riehuvan yleisömassan mukaan. Bloodbath tarjosi allekirjoittaneelle juuri sitä, mitä metallimusiikki parhaimmaan pystyy tekemään - valtavan energiapurkauksen, joka ottaa mukaansa ja puhdistaa pään kaikesta väliaikaisesta. Täyden kympin death metal -keikka.

Hellsinki Metal Festival ei tunne armoa. Suoraan Bloodbathin järjestämän rökityksen jälkeen ajatuksia kasaan ja siirtyminen viereiselle lavalle, jossa juna törmäsi jälleen mutta ei odottamatta. Yhdysvaltalainen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuurista vaikutteita ammentava black metal -ryhmä Blackbraid vieraili festivaalilla jo pari vuotta sitten. Ylistystä saanut keikka sai jatkoa ja meno oli alusta lähtien maanisen repivää ja vauhdikasta. Jos keikalle osui tiettämättä bändin missiosta, lavalla riehuvat hahmot saattoivat herättää kysymyksiä. Bändin pomomiehen Sgah´gahsowáhin eli Jon Kriegerin alkuperäiskansoihin viittaava nimi tulee Mohawk-heimon perinteestä. Native American black metal on homman nimi ja Blackbraid järjesti Hellsinki Metal Festivalin perjantain intensiivisimmän musiikkituokion. Vauhti oli mukana alusta lähtien ja biisejä oli vaikea tunnistaa, mutta Wardrums at dawn on the day of my death sai alkujärkytyksestä selvinneen fanilauman nostamaan nyrkkiä kattoon ja yleisövaste nousi alkavan hysterian tasolle. The wolf that guides the hunters hand avasi lopullisesti metallitaivaan portit ja tuoreemmatkin fanit saattoivat vain hokea "I believe, I believe".

Alkuperäiskansojen leimasta huolimatta bändillä ei ole lavalla perinnesoittimia. Ei välttämättä olisi huono idea, sillä koko keikan mitassa Blackbraidin ulosantiin olisi ehkä kaivannut enemmän tempovaihtelua. Kaikesta huolimatta Blackbraidin pomomies oli yksi Hellsinki Metal Festivalin vaikuttavimmista ilmestyksistä. Jon Kriegerin läsnäolo oli sataprosenttista ja miehen luotto omaan tekemiseen 150-prosenttista.

Armoton keikkaruoskinta ei antanut periksi, sillä Blackbraidin keikan eturivistä allekirjoittanut jatkoi samoilla asetuksilla suoraan suden suuhun ja jälleen ison junan alle - hallissa lavan otti haltuunsa perjantain ohjelmiston ehkä vahvimmin undergroundissa vaikuttanut yhtye Sanguisugabogg. Rumalla soundilla operoinut amerikkalainen death metal -yhtye ei kosiskellut yleisöä ja bändissä ei ole mitään mediaseksikästä. Bändi on yksinkertaisesti brutaali ja ruma mutta äärimmäisen tehokas omassa tekemisessään. Bändin sludge-death-doom -jyräys olisi voinut jatkua aamuun asti. Vaikka biisi vaihtui, meno pysyi tasaisen varmana. Todellinen death metal -mylly. Sanguisugabogg kannattaa ensi vuonna varata kokonaan omalle esiintymislavalle - bändi voisi veivata koko tuotantonsa pariin kertaan ja aina tietäisi saavansa tuiman annoksen sataprosenttisen perusvarmaa kuolonkorinaa.


(Lavalla Cryptopsy)

Death metal -illan päätös oli vielä jäljellä. Kanadalainen teknisen death metallin suurnimi Cryptopsy oli odotettu vieras ja keikkaa odotellessa saattoi kuulla ylistäviä ja innostuneita kommentteja edestä ja vierestä. Cryptopsyn musiikki on nopeudessaan luokittelemattoman kiireistä, joka aiheuttaa livetilanteessa haasteita. Keikka olikin täyttä kaaosta alusta loppuun. Jos Bloodbathin keikalla pitti aloitti väkevän pyörityksen 20 sekunnin soiton jälkeen, Cryptopsyn kohdalla kansa sekosi heti ensimmäisten tahtien eli 10 sekunnin jälkeen. Alkoi pitti, jota voi kutsua kaoottisen aggressiiviseksi. Slit your guts -ruoskinnalla aloitettu keikka ei ehtinyt esitellä teknisiä hienouksia kuin ajoittain - vauhti oli kaiken aikaa enemmän kuin liian kovaa. Bändin mainion debyyttialbumin "Blasphemy Made Fleshin" Serial Messiah sai aikaan kaaoksen, joka näytti hetken jo vaaralliselta. Vellova yleisömassa otti vastaan iskuja, ja nyt ei jääty junan alle vaan kyseessä oli loppumaton napalmipommitus. Tajunnan hämärtymisen rajamailla allekirjoittanut sai liian monesta kyynärpäästä iskua samanaikaisesti ja edessä oli poistumaan takavasemmalle. Viisitoista metriä tapahtuman kesipisteestä, Cryptopsyn luoman kaaosteorian ytimestä, bändin luoma ääriaggressio alkoi jo haihtua Helsingin yöilmaan. Cryptopsyn keikka oli kokemus isoilla kirjaimilla.

Ozzy Osbournen kitaristina tunnettu Zakk Wylde oli Black Label Society -yhtyeensä kanssa yksi Hellsinki Metai Festivalin perjantain suurista nimistä. Paikalle saapuneen Black Label Society -fanin ei uskonut innostuvan vaikkapa Bloodbathin tai Cryptopsyn kiireisestä haudankaivuusta. Allekirjoittaneelle "ongelma" oli päinvastainen: kolmen tajunnan räjäyttäneen death/black-kokemuksen jälkeen lavalle saatiin raskaamman rockin toisella laidalla seilaava orkesteri. Black Label Society ei suinkaan ollut väärässä paikassa, yleisössä näki runsaasti bändin tunnuksilla varustettuja faneja. Ongelma oli lähinnä henkilökohtainen - ja varmasti paikalla oli muitakin jakamassa samaa ajatusta. Mutta, Wylden ei voi sanoa kaatuneen yrityksen puutteeseen. Mies ruoski heti ensimmäisten biisien aikana ilmoille tyrmäävän äänivallin, volyymia löytyi kuin AC/DC:ltä aikoinaan. Wylde tykitti myös tulisia sooloja ja riffeissä oli potkuvoimaa. Funeral bell, Name in blood, Destroy & Conquer - Wylde bändeineen työsti hiki otsalla ja toimitti raskaasti mutta yleisön reaktiot jäivät selvästi laimeammiksi aikaisemmin päivällä koetuista. Ozzy-coveri No more tears sai keikan suurimmat yleisöreaktiot, varsinkin kun Wylden lauluäänessä on selkeitä viitteitä Ozzyyn.

Päälavan illan huipentumana kuultiin saksalaisen heavy metal -jätin Acceptin 50V-keikka. Kyllä, Udo Dirkschneider ei ollut mukana, joten juhlakeikka keskittyi selvästi kitaristi Wolf Hoffmanniin. Onhan mies soittanut Acceptin jokaisella albumilla. Bändin nykyinen laulaja Mark Tornillo on vuosien aikana voittanut ainakin minut puolelleen - vaikka heti perään on sanottava, että muutamien biisien kohdalla ei vain voi ohittaa mielikuvissa soivaa Udon leikkaavan pistävää falsettia. Keikka oli kaikessa massiivisuudessaan ja yllätyksettömyydessään pätevä 50V-läpileikkaus yhtyeen tuotannosta, vaikka jokaiselle jäi varmasti mieleen biisi tai toinen, joka jäi soittamatta. Kaikkiaan bändi kävi kuitenkin läpi 21 biisiä, kun mukana oli kaksi useamman biisin medley-kokonaisuutta. Eniten huomiota saivat klassikkoalbumit "Restless and Wild" (viisi biisiä), "Breaker" (4 biisiä) ja "Balls to the Wall" (4 biisiä). Tuoreimmat biisit soitettiin vuonna 2010 julkaistulta "Blood of the Nations" -albumilta.


(Lavalla Accept)

Metal heart oli mainio keikan avausbiisi. Hieman kompuroiden liikkelle lähtenyt viisu sai viimeisen kertosäkeen kohdalla jo ryhtiä ja volyymi nousi riittävälle tasolle. Blood of the Nations -albumin tehokas Teutonic terror osoitti, että Tornillon ääni oli selvästi voimallisemmin mukana uudemmissa siivuissa. Muutenkin Tornillo vetäytyi hieman sivummalle, show oli selvästä Hoffmannin pelikenttää. Myös välipuheet pidettiin lyhyinä, jotta viisuja saatiin ilmoille mahdollisimman runsaasti. Restless and wild sai yleisöpalautteena jo suurempaa mölinää ja yksi omista suosikeistani, "Metal heart" -albumin Wrong is right iski mukavasti kipinää. Myös Fight it back ja Up to the limit saivat metallikansalta runsaasti huomiota. Princess of the dawn "pilattiin" venyttämisellä ja jatkuvalla yleisön laulatuksella. Jatkuva pieni kiireen tuntu ei suuremmin haitannut, mutta jollain tavalla Tornillon vetäytyvä asenne laski tunnelmaa. Tornillo pääsi aivan eri tavalla vauhtiin Pandemic-viisussa, joka irtosi mieheltä komeasti.

Kiertueen keikoilla Pandemic-biisin jälkeen bändi on vetäytynyt lavan taakse odottamaan yleisön ravokasta takaisinkutsua ja encore-lopetusta. Tällä kertaa Tornillo vain käveli lavan sivustalle ja poimi kainaloonsa suuren haikalan. Rantaleluhai päätyi lopulta katsomon iloksi ja ensimmäinen encoreviisu oli tietenkin Fast as a shark. Keikan hurmoksellisin yleisönlaulatus koettiin Balls to the wall -viisun aikana. Loppuun vielä I'am a rebel, kiitos ja kumarrus. Accept veti hengästyttävällä tahdilla tukevan biisimaratonin, ja antoi faneille runsaasti nostalgiaa ja nuoruuden suosikkibiisejä. Kukaan tuskin pettyi siihen, ettei keikalla koettu mitään uutta ja mullistavaa. Accept oli Hellsinki Metal Festivalilla bändi paikallaan, odotettu ja pidetty. Kun bändi viettää 60V-juhlia, tervetuloa uudelleen!

Aikaisemmin päivällä kouvolalainen metallia, poppia ja rockia yhdistelevä Ikina veti isolla soundilla vakuuttaneen keikan, jonka aikana lavalla vieraili yli kymmenen naislaulajan joukko. Syvämeri-kappaleen aikana lavalla nähtiin yksi vieraileva artisti, mutta parhaimmillaan Choir of Hecaten valloittaessa lavan, lauteilla oli samaan aikaan ainakin 15 naislaulajaa. Kanteleella vahvistettu Inari oli yksi keikan kohokohdista, kuten myös PMMP-coveri Lautturi. Ikinä sai dynamiikan toimimaan kiitettävästi, raskas oli raskasta ja popimpi materiaali pirskahteli houkuttelevasti. Ikinä teki myös metallifestivaalien historiaa hiljentämällä yleisön lähes totaalisesti - hiljaisella hetkellä muistettiin väkivallan uhreiksi joutuneita naisia ja tyttöjä.

Moniopuolisen jäähallin sisä-areenan keikkatarjonnan reippainta antia tarjoili melodisen death metallin/power metallin orkesti Brymir. Bändi oli aivan liekeissä ja kiireiset biisit kuten Herald of Aegir ja Seeds of downfall lietsoivat pittiin vauhtia. Scooter-coveri How much is the fish oli yksi festivaalin iloluontoisimmista hetkistä ja keikan edustan pitti oli varmasti illan hymyilevin. Keikan päättänyt Wings of fire sai lisäpotkuja näyttävistä pyroista.

Etelä-Afrikasta saapunut kaukainen festivaalivieras Mawiza esitti reipasta perinnemusiikin mausteilla vahvistettua metallia mapudungun kiellellä (?). Bändi oli oikein reipas ja osaava tuttavuus, ja vaikka lavalla ei nähty perinnesoittimia, bändissä on vastaavaa vastustamatonta virtaa kuin vaikkapa suureen suosioon nouseessa The Hu-orkesterissa. Kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun, nimittäin perinnekuvioista huolimatta bändin albumi on vahvasti metallia.

Yksi perjantain suurimmista yllätyksistä oli jäähallissa illan viimeisenä esiintynyt synkän synthwaven suurmestari Carpenter Brut. Syntikan lisäksi lavalla olivat "elävät" rummut ja kitara. Ryhmän apokalyptisen synkkä raskas maalailu sai metallikansalta aluksi kovin pidättyneen reaktion mutta viisut kuten Major threat ja Leather temple saivat metallipäiltä jo rohkeammat aplodit. Carpenter Brutin testatessa reilummin kasarihenkistä soundia, metallikansa nyrpisteli jälleen lopputulokselle. The Misfits/The rebels -viisun tyylinen raskaampi runttaus industrial-tyylisellä painoarvolla vahistettuna toimi suuressa hallissa mainiosti mutta kieltämättä oltiin hyvinkin etäällä päivän toisesta musiikillisesta äärilaidasta, eli Bloodbathista ja Cryptopsysta. Kokonaisuudessaan Hellsinki Metal Festivalin perjantai hipoi monipuolisuudessaan ja allekirjoittaneen musiikkimaun huomioon ottaen lähes täydellistä festaripäivää. Aina ei tarvitse olla aallon harjalla - nostalgialla, perinteillä ja genreuskollisuudella mennään myös pitkälle.


Teksti ja foto: J.A.Kaunisto