Tuorein sisältö

Crackdown

Arvioitu: Xbox 360
Genre: Toimintapelit
Pelaajia: 1, System Link, Live
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: Microsoft Games
Julkaisija: Microsoft Games
Julkaisupäivä: 20.02.2007
Pelin kotisivut
Jari Tapani Peltonen

28.03.2007 klo 12.05 | Luettu: 6594 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Kuvasarjoihin kelpaamattomat
Avoimet pelimaailmat ovat arkisia kuin Grand Theft Auton mainitseminen tietyntyyppisten pelien arvosteluissa. Joko menee juhlimisen puolelle se, kun autoja lainaava jäykkä gangsteri vaihtuu atleettiseksi supersankariksi? Ilman muuta: Hämähäkkimiehen ja Hulkin kanssa oli hauskempaa kuin rötösherrojen seurassa koskaan. Crackdown on sen sijaan ansainnut paikkansa pelihistoriassa lähinnä siksi, etten ainakaan äkkiseltään muista nähneeni ison budjetin originaalia peliä, joka saa pelaajan muistelemaan lisenssirahastuksia lämmöllä.

Kun 80-luku nykypäivän kohtasi

Kolme laajaa rikollisorganisaatiota on ottanut Pasific Cityn valtaansa. Agenttijärjestö "The Agency" iskee takaisin superagenteilla, joiden kovat agenttikyvyt kehittyvät entisestään kokemuksen myötä. Crackdownin tarina käänteineen kaikkineen oli tässä. Valitsemamme G.I. Joe vain hyppii, lyö, ajelee ja ammuskelee. Jos käytössä on linkkikaapeli tai Live, voi nimettömiä puunaamoja olla kaksikin. Livetyksen sujuvuutta en kehu, mutten kritisoikaan, peliä kun ei ollut testaushetkellä virallisesti julkaistu.

Crackdown on puhdas hiekkalaatikkopeli. Pelaajan on tapettava parisenkymmentä rikollispomoa haluamallaan tavalla, haluamassaan järjestyksessä. Yksi pomo saattaa kaatua vahingossa, kun pelaaja karsii singolla epämääräistä pahiskeskittymää. Toinen saattaa olla pesiytynyt raskaasti vartioituun piilopaikkaan. Voi olla, että jälkimmäisenkin kaataa sekunneissa, kunhan malttaa etsiä ovelan kiertotien, mutta saattaapa vartiointi olla ammattitaitoistakin, silloin pääsee poru. Etenemisjärjestystä rajoittaa vain vaikeustaso ja se, että koska kunkin jengin pikkupomot tukevat pääjohtajaansa, on ison pampun tappaminen helpompaa kätyreiden kuoltua. Noin muuten Crackdown on leikkikalu. Tehtäviä ei ole ensimmäistäkään, ainoa ohjattu sisältö on kuivaa rallia autolla tai ilman.

Sinko, rakastettuni

Alussa alkuapinan näköinen (skinistä riippumatta) agentti on tavallinen videopelikyttä: luoteja imetään kuin sieni ja hyppääminen on vähän pontevampaa kuin luulisi. Apinan kyvyt kehittyvät sen perusteella, mitä pelaaja tekee. Jos pääasiassa ammuskelee ja silloin tällöin potkaisee pahiksen kumoon, kehittyy hahmon tarkkuus nopeasti ja voima hitaasti, autoilukyvyt eivät ollenkaan. Ainoastaan ketteryyttä ansaitaan toisin: pelaajan on etsittävä vihreitä valopalleroita (typerää), jotka on sijoitettu ketteryyttä vaativiin paikkoihin (loogista). Outo lisäys kykykavalkadissa on räjäyttely, eli se, että paljon kranaatteja kylväneen agentin pommit ovat jatkossa entistä raisumpia.

Kolmiosainen Pacific City saattaa tuntua pieneltä kokeneen hiekkalaatikkoautoilijan näkökulmasta. Muttei siinä mitään, en antanut apinallemme lempinimeä pelkän karisman perusteella: matalan hiusrajan gorillasta löytyy tarvittaessa marakattiakin. Katoille ja muualle voi kiivetä kaikkia mahdollisia ulokkeita apuna käyttäen. Vihreiden pallojen suuromistajat loikkivat jo huimapäisesti talojen välillä. Ponnistus onnistuu melkeinpä pystysuorilta pinnoilta, joten taikapalleroita kannattaa etsiskellä jyrkkien kukkuloidenkin huipuilta, paikoista joita pelaaja ei yleensä tavoita edes Tomb Raidereissa. Vertikaalisen taktikoinnin sujuvuutta rajoittaa vain yksi raivostuttava bugi: joskus kun seisot vyötärö kiinni matalassa kaiteessa, et voi ampua alaviistoon, koska tällöin hahmosi tekee lähitaisteluliikkeen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun toinenkin jengi on kaatumaisillaan, on Crackdown esitellyt valttikorttinsa. Pelaaja on luultavimmin tehnyt sen verran töitä, että hänellä on tukikohtia ympäri pelialuetta ja niissä sinko ja kovan luokan konekivääri, jolla viholliset kaatuvat jo ilman kokonaisen lippaan tyhjentämistä. Voimaa löytyy vaikka autoja nostelisi ja niitä ympäriinsä potkiskelisi, yeah. Sopivasti liioiteltujen fysiikan lakien ja raivokkaan energisten räjähdysten ansiosta riehuminen on niin mukavaa, että moraalista viis: siviiliautojen lentoon laittaminen raketinheittimellä on performanssitaidetta. Grafiikassa ei ole valittamista. En köyhänä osaa sanoa muuttuuko kokemus HDTV:llä, mutta ainakin perustelkkarilla peli näyttää tavanomaiselta, joskin värikkäältä uuden sukupolven peliltä, täysin erilaiselta kuin kuvista voisi päätellä (toimintaa seurataan kaukaa).

Kun kokemus käsiin hajosi

Muutama huomio supersankariviihteestä. Ensinnäkin taikavoimaisesta mutanttipellestä saa uskottavan (kohderyhmän silmissä) jo yhdellä luonteenpiirteellä. Suuruuteen tarvittaisiin jo elämää suurempia arkkivihollisia. Varsin selvää siis, etteivät todelliset sankarit taistele tavallisia ihmisiä vastaan kuin tarinoiden johdantovaiheissa. Crackdown on lelu-ukkelin tähdittämä supersankaripeli, jossa ei koskaan päästä johdannosta eteenpäin. Alussa kun nautin kontrolleista ja arkkitehtuurisesti vaikuttavasta kaupungista, aloin jo virittäytyä ylistävään arvosteluun. Kun tajusin, ettei juoni aiokaan alkaa ja etteivät talon kokoiset avaruuden robottimenninkäiset hyökkää missään vaiheessa, aloin haukotella ja kiroilla vuorotellen (peli oli alkanut potuttaa minua muutenkin).

Crackdownissa on jotain hyvin rasittavaa. Oletusvaikeustaso on helppo, keskimmäinen taas ihan normaali, kumpaakin yhdistää silti juuri rasittavuus. En kuollaksenikaan keksinyt tehokkaampaa taktiikkaa pomojen tappamiseen, kuin hyökätä näiden alueille niin monta kertaa, että opin minne kannattaa mennä pariksi sekunniksi räjäyttelemään. Salamyhkäinen hiippailu takakautta ei toimi sen paremmin kuin Rambo-tyylinen rynnistys etuovesta, kaikki päätyy joka tapauksessa siihen, että vähintään kymmenen vihollista ampuu pelaajaa yhtä aikaa - läheltä ja kaukaa, osumaprosentilla 90. Tusinan konekiväärin tauoton nap-nap-naputus ja alkupuolella helpoimman jengin karjunta (koostuu noin kolmesta jou mään -kommentista) olivat sellaista parsinneulalla pistelyä tärykalvoillani, että aloin kaivata alkoholia ensimmäisen kerran sitten Forbidden Siren kakkosen. Olisin pelannut ilman ääniä, ellei kranaattien piipitys kertoisi kuinka kohtalokas suoranainen räjähdesade milläkin hetkellä on.

Valinnan vapaus on näennäistä. Olisin itse halunnut ottaa rauhallisesti, lymyillä nurkkien takana ja hyökätä harkitusti, niin olen tällaisten pelien suuret taistelut ennenkin ratkaissut. Vaan teepä se, kun viholliset syntyvät uudelleen loputtomiin, joskus jopa nopeammin kuin pelaajan energiat ja voimakilpi ehtivät yhdistettyyn Wolverine/Master Chief -tyyliin palautua. Useammin kuin kerran taistelut venyivät niin pitkiksi (oikeammin alkoivat niin monta kertaa uudelleen), että jopa ystävämme räjähtävä tynnyri materialisoitui uudelleen taakseni ja räjähti ristitulessa saman tien. Nirri pois. Eikä väliaikatallennuksista puhettakaan.

Cracks you down

Potentiaalia Crackdownissa riittää, mutta viihtyä unohdin kun hermoilu ja ennen kaikkea haukottelu vei huomioni. Kyseessä on sokeriton versio vähälle huomiolle jääneestä, uskomattoman äärimmäisen tuhovoimaisesta ja vihreästä The Incredible Hulk: Ultimate Destructionista, johon alussa viittasin. Hulkin rinnalla Crackdownin parhaatkin puolet, eli leikkimismahdollisuudet, tuntuvat Kinder-yllätyksiltä. Toki pelin grafiikka, kontrollit ja kaupunki kertovat hyvästä ammattitaidosta. Tuskin hyvän pelin maineeseen muuta olisikaan tarvittu kuin kulmahiomakonetta ja pari pikkupikkujuttua, kuten tarina, tehtävät ja naamiaisasussa ilkeilevä kehonrakentajamies. Samantapainen peli vaadituin parannuksin ja vaikka Deadpool- tai Spawn-lisenssillä saattaisi olla suu kuolassa tahkottavaa nannaa, tai sitten ei.

Suosittelen tutustumaan demoon ja vain siihen. Sille paukautan 90 pistettä. Kyseessä on hauska ja hektinen pläjäys, jossa ehtii nopeutetun hahmonkehityksen ansiosta kokea tiivistettynä kaiken mikä on kokoversiossa hyvää, lähinnä sinko poislaskien.

V2.fi | Jari Tapani Peltonen

Crackdown (Xbox 360)

Crackdown tekee enemmän asioita hyvin kuin huonosti, mutta huomattavaa osaa asioista se ei tee ollenkaan.
  • Kiintoisa pelialue
  • Riehuminen, pomppinen, sen sellainen
  • Räjähdykset, räjähdykset ja räjähdykset
  • Vapaus (teoria)
  • Tekemisen puute (käytäntö)
  • Rasittava äänimaailma
  • Loputtomat viholliset
  • Eikä silti superkonnia
  • Ei tarinaa, ei mitään mihin tarttua
  • Pienet, pahat suunnitteluvirheet
  • Demokin on puolet hauskempi
< Kororinpa... Excite Truck... >

Keskustelut (3 viestiä)

min5sevaan

Rekisteröitynyt 22.03.2012

31.07.2013 klo 19.01 5 tykkää tästä

vai että ensimmäinen arvostelu.
Muokannut: min5sevaan 31.07.2013 klo 19.02
Janne82

01.08.2013 klo 14.19 1 tykkää tästä

Itse kyllä pidän Crackdownia toisiksi parhaana sandbox pelinä Crackdown 2 jälkeen.
vsipdvsh

13.07.2017 klo 18.34

Nyt kyl samaa mieltä että demo on vähintään 9/10. Peruspeli olikin aika väsynyt maraton

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova