Tuorein sisältö

Vampyr

Arvioitu: Playstation 4
Genre: Roolipelit, Toimintapelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: DontNod Entertainment
Julkaisija: Focus Home Interactive
Pelin kotisivut
Matias Puro

05.06.2018 klo 10.45 | Luettu: 4254 kertaa | Teksti: Matias Puro

Vamppi ja veteraani
Ranskalaista Dontnodia ei voi syyttää tylsämielisyydestä. Siinä missä keskiverto peliyhtiö pyrkii toistamaan menestyspelien konsepteja kunnes konit on kuopattu kuolleina, Dontnod kokeilee rohkeasti erilaisia tyylejä. Ironisesti unhoksiin jäänyt Remember Me oli cyberpunkihtava seikkailumätkintä muovattujen muistojen keskellä, seuraava peli Life is Strange taas kuljetti pelaajat amerikkalaisen pikkukaupungin murhamysteereihin. Vaikka lopullinen toteutus jäisi hieman hiomattomaksi, Dontnodin pelejä odottaa silti innolla, sillä niiden taustalta löytyy aina unohdettuja tai vähän käytettyjä ideoita. Dontnodin uusin peli on Vampyr, 1900-luvun alkuun sijoittuva roolipeli untuvikkovampyyrin ensiaskeleista Lontoossa. Studion nimestä huolimatta nyökyttelen vimmatusti jo pelkälle alkuasetelmalle.

Juoksuhaudoista massahautaan



Klassisten toimintaroolipelien, kuten Deus Exin ja Dishonoredin jalanjäljissä kulkeva Vampyr tuntuu alusta alkaen kunnianhimoiselta projektilta. Dontnodin aiempi peli Life is Strange oli selvästi suunniteltu pelistudion vahvuudet ja heikkoudet mielessä: fransmannien tönköksi haukutun dialogin hyväksyi helpommin, koska puhe kuului epävarmojen teinien suusta, eikä kankea pelattavuus häirinnyt Telltalen seikkailuja emuloineessa tarinapelissä. Vampyr on edeltäjänsä tavoin hahmo- ja juonivetoinen peli, mutta tuntikausia kestävien höpinöiden väliin on ympätty tällä kertaa kolmannen persoonan toimintaa. Mukaan mahtuu kahmalollinen pää- ja sivutehtäviä, moraalisia valintoja, hahmonrakentelua sekä varusteiden muokkausta.


Lopputulos ei ole aivan yhtä tyylipuhdas kokonaisuus kuin teinityttöjen salapoliisileikit, mutta epäonnistuneesta Vampyr on kaukana: Vampyr on parhaimmillaan kutkuttavan makaaberi seikkailu Lontoossa, jossa moraali on yhtä harmaata kuin kujia verhoava sumu. Mainospuheena voi myös mainita, että Vampyr on paras vampyyripeli sitten erinomaisen Vampire: The Masquerade - Bloodlinesin, joskin samaan hengenvetoon voisi todeta että kyseessä on mahdollisesti myös ainoa vampyyripeli sitten Vampire: The Masquerade - Bloodlinesin.

Vampyr ei turhia hidastele. Ensimmäisestä maailmansodasta takaisin kotikonnuille palannut Jonathan Reid – pelin nimessä tituuleerattu vampyyri – joutuu syödyksi jo ensimmäisen minuutin aikana. Vastamuutettu Reid kampeaa itsensä ylös joukkohaudasta, syö verenhimoissa perheenjäsenensä, pakenee ammattitappajia läpi Lontoon ja yrittää lopuksi itsemurhaa. Vastaavan viisiminuuttisen jälkeen moni pysähtyisi introspektiivistä hetkeä varten, mutta maailmansodan kauhuja kokenut Reid ei jää laakereilleen lepäämään. Reid, tuo kirjaimellinen vamppi ja veteraani, ei ole erityisen iloinen muuntautumisestaan verenhimoiseksi hirviöksi, joten päätavoitteeksi nousee vampirismista vastuussa olevan jäljitys.


Syntyperiään jäljitellessä Reid tutustuu Lontoon asukkeihin sekä kaupunginosissa kahakoiviin ryhmittymiin. Espanjantaudin jäljiltä autioitunut Lontoo on vajonnut viidakon lakeja noudattavaksi helvetiksi, mikä ei ole turvallinen paikka edes ylivahvalle yli-ihmiselle: kadut ja kujat ovat täynnä sekä verenhimoisia vampyyreja että niitä jahtaavia vampyyrinmetsästäjiä, eikä Reid kumarra kumpaankaan suuntaan. Verenimijöistä tietämättömät asukkaatkin ovat joko liittyneet katujengeihin tai lukittautuneet koteihinsa.

Vampeille vaarnaa ja valiumia West Endiläisille


Maankuuluna, verensiirtoja tutkineena lääkärinä Reid onnistuu saamaan työpaikan Pembroken sairaalasta. Lasaretin yövuorojen varjolla Reid voi kulkea ympäri Lontoota, tutustuen eri kaupunginosien asukkaisiin. Vaikka pääjuoni kulkeekin varsin suorasukaisesti eteenpäin, lähes jokaisella asukkaalla on myös omat ongelmansa, joita verenhimoinen lekuri voi setviä. Rytmitys on onnistuttu hoitamaan yllättävänkin hyvin, vaikka kyseessä on hiekkalaatikko: peliajasta noin yksi kolmannes vietetään hahmoille keskustellen, toinen tehtäviä suoritellen ja kolmas teräasetta heilutellen.


Reidin kutsumus parantajana toimii mielenkiintoisena vastakkainasetteluna vastikäiselle vampirismille. Syleileekö mies uusia verivoimiaan, vai säilyykö Hippokrateen vala? Kyse ei ole roolipeleille perinteisestä tunnelmoinnista, jossa pelaaja roolipelaa joko kirkasotsaisena pyhimyksenä tai kakaroilta tikkunekutkin ryöväävänä Skeletorin oppipoikana, vaan Vampyr yhdistää moraalinsa vaikeusasteeseen: Reid voi olla juomatta kanssaeläjiensä verta ja näin ollen pitää kiinni moraalistaan, mutta nerokkaana twistinä peli tarjoilee massiivisia kokemuspisteläjiä ihmisten herkuttelusta. Parhaimmillaan yhden kansalaisen ryystämisellä voi ansaita yhtä paljon kokemuspisteitä kuin useamman juonitehtävän pelaamalla, jolloin kaulasta kaukana pysyminen muuttuu todelliseksi haasteeksi. Vaikka Vampyr ei ole vaikeusasteeltaan Dark Soulsin kaltainen kurituskammio, haastetta löytyy silti tarpeeksi, jotta se puhtoisinkin sielu alkaa pohtia yhden hengen riistämistä – viimeistään silloin, kun joku pelin pomovihollisista pyyhkii pelaajalla lattiaa kymmenettä kertaa putkeen.

Houkutusta ei ainakaan helpota moraaliltaan harmaa maailma tai sitä asuttavat, moniulotteiset hahmot. Lähes jokaisesta vastaantulijasta selviää jotakin, mikä oikeuttaisi kaulaan käymisen: sairaalan työntekijä priorisoi potilaat maksukyvyn mukaan, traumatisoitunut veteraani uhkailee lastaan ja gangsteri öykkäröi pitkin kylää. Vastaavasti ne Lontoon mädimmätkin omenat omaavat pelastavia ominaisuuksia, joten juuri kun nälkäinen pelaaja luulee löytäneensä uhrin jonka voi syödä ilman tunnontuskia, peli vetäisee maton alta. Harmillisesti sama teema ei kannata taisteluihin: moraalista piiskaa saa vain nimettyjen sivuhahmojen tappamisesta, katuja täyttävien metsästäjien sekä vampyyrien tappaminen on kuitenkin pelin mielestä täysin ok.


Sivutehtävien polut ovat moraalisesti yhtä hämäriä ja moniulotteisia kuin pelin hahmot. Lähes jokainen sivutehtävä sisältää jonkinlaisen moraalisen pohdinnan, on kyse sitten kahdesta pahasta pienemmän valitsemisesta, tai esimerkiksi yhteisön ja yksilön välillä valitsemisesta. Moraalia voi venyttää myös kaupunginosia hoitaessa. Tehtävien erilaisten lähestymistapojen sekä asukkaiden popsimisen lisäksi Reid voi vaikuttaa kaupunginosan kuntoon lääkärinä. Tarinan läpi eri asukkaat sairastuvat tauteihin, jolloin pelaaja voi antaa nilkkien kärsiä keuhkokuumeesta tai parantaa sen kylmäverisimmänkin sosiopaatin päänsäryn – vaikuttaen kaupunginosan kokonaistilanteeseen. Life is Strangen tavoin Dontnod mainostaa jokaisen valinnan vaikuttavan Vampyrin tarinaan, on kyse sitten ryystetyistä hahmoista, tehtävien suoritustavoista tai kaupunginosan tasosta. Vampyr onnistui ainakin luomaan illuusion siitä, että valinnoillani olisi ollut merkitystä – ja illuusioitahan vaihtoehtoiset polut käytännössä aina ovat.

Ajoittain käsikirjoitus on turhan tavanomaista, mutta suurimman osan ajasta Vampyrin juoni etenee luontevasti ja maailma tuntuu elävältä. Dontnodin perisynti, tönkkö dialogi, tekee jälleen paluun, mutta tapahtuma-ajan runollisen kielen vuoksi kankeus ei iske niin pahasti korvaan kuin voisi. Vampyr on muutenkin tyylillisesti varsin teatraalinen: hahmot tuijottavat masentuneina peilikuviaan ja paasaavat muutaman minuutin pseudofilosofisia monologeja. Vampyrin vampyrit ovat yleisestikin enemmän Anne Ricen goottimaisia kitujia kuin Stephenie Meyerin… twilightihtavia teinejä, niin tarinassa kuin mytologiassa. Teatraalisempi tyyli istuu hyvin yhteen ränsistyvän kaupungin kurjuuden kanssa, ja tarinan eri palasista kasaantuu miellyttävän monitasoinen, moraaliltaan hyvällä tavalla huojuva korttitalo.

Puuta, heinäseipäitä ja muutama pyhä vesi



Moraalisten haasteiden lisäksi Vampyr haastaa pelaajansa myös kalmantäytteisillä kujilla. Kuritusta kestävä kroppa ei ole ainoa fyysinen parannus jota vampyyrit muuttuessaan saavat, vaan yön prinssi saa käyttöönsä useampia erilaisia veritaikoja. Hahmonrakennus on varsin vapaata, hahmolle saa neljän tavallisen kyvyn – kuten parannuksen ja näkymättömyyden – lisäksi käyttöön yhden erikoiskyvyn, kuten vihollisen veren räjähdyspisteeseen kiehauttavan iskun. Taikataiturointiin ei tarvitse kuitenkaan tyytyä, sillä 1900-luvulla elävällä Reidillä on käytössään myös mittava arsenaali niin terä- kuin tuliaseita.

Lontoon katuja puhdistaessa pohdin useammankin kerran sitä, miten Dontnodin kehittäjät ovat ottaneet useamman oppitunnin FromSoftwaren Bloodbornelta. Vampyrin taistelumekaniikat, aseet, viholliset, kamera, vaikeustaso, animaatiot ja goottilainen tyyli muistuttavat kaikki enemmän tai vähemmän FromSoftwaren klassikkoa. Tiivistettynä Vampyr tuntuu Bloodbornen kömpelöltä ja jatkuvasti kompastelevalta pikkuveljeltä, joka hukutti nuoruutensa Bram Stokeriin H.P. Lovecraftin sijasta. Jos kopioi, kannattaa toki kopioida parhaalta, mutta monissa osa-alueissa, kuten taistelun sulavuudessa, on parantamisen varaa.


Lontoon kaduilla käydään jatkuvaa köydenvetoa Priwenin vampyyrinmetsästäjien sekä verenhimoisten vampyyrien välillä. Oman polkunsa kulkijana Reid kärhämöi kaikkien osapuolten kanssa, joka tuo miellyttävää vaihtelua taisteluihin – joita matkan varrella riittää. Muun muassa liekinheittimiä, kiväärejä ja kaasupommeja käyttävät vampyyrinmetsästäjät tarjoavat näennäisesti hyvin erilaisia vastuksia kuin Vampyrin vampyyrirodut. Raivotautiset skalit tai ihmissusia muistuttavat vulkodit ovat kuitenkin mekaniikallisesti hyvin lähellä ihmisvastineitaan: on yksi ja sama onko päätä pidempi köriläs vampyyri vai ihminen, avain voittoon on silti oikealla hetkellä väistämisessä ja hyökkäysnapin rämpyttämisessä.

Aseistus toimii kahden käden vuorotteluna: pääase, kuten yhden käden kirves tai machete, rokottaa vastustajan elinpisteitä, kun taas kakkosaseella – esimerkiksi seipäällä tai tuliaseella – iskeminen tainnuttaa. Jos tainnutus onnistuu, tokkuraiselta viholliselta pääsee imemään verta. Taisteluihin syntyykin hyvin nopeasti miellyttävä rytmi, jossa vihollista vuorotellen hakataan ja käytetään veripankkina vahvempia veritaikoja varten. Aseet ovat pääosin samankaltaisia, suurimpana erona ovat kahden käden aseet kuten viikate, joilla voi iskemisen lisäksi torjua.


Voimakkailla vampyyrikyvyillä leikkiminen on yhtä hauskaa pelin alku- kuin loppupuolella, eikä tyylikäs teräaseilla tanssahtelu kyllästytä. Tappelemisesta löytyy silti nipotettavaa. Hahmot eivät esimerkiksi reagoi napinpainalluksiin tarpeeksi vikkelästi, liikkuminen on vähintäänkin tahmeaa eikä kamera tunnu aina tietävän mihin mennä. Tämä nousee ongelmaksi erityisesti pelin loppupuolen vikkeliä vihulaisia vastaan, jotka saattavat tappaa pelaajan sekunneissa. Kokonaisuutena Vampyr on kuitenkin juuri sopivan haastava, että pelin teema ja moraaliset haasteet (eli asukkaiden syöminen kokemuspisteitä varten) tuntuvat oikeilta haasteilta.

Kuolleen miehen elävä maailma


Vampyrin suurin kompastuskivi löytyy tekniseltä puolelta. Arvosteluun käytetty versio ei sisältänyt ns. Day 1 -päivitystä, mutta on vaikeaa kuvitella että kaikkia ongelmia hiottaisiin muutamassakaan päivityksessä. Suurin ongelma on lataustauot: Vampyrin haastavat viholliset varmistavat, että game overia tulee katseltua tiuhaan tahtiin, mutta rivakan latauksen sijaan uutta yritystä joutuu odottamaan puolisen minuuttia, välillä ylikin. Vampyrilla on myös tapana heittää pelaaja useammankin korttelin päähän kuolinpisteestä, joten peliajasta iso osa kuluu samojen käytävien ravaamiseen sekä latausruudun tuijotteluun. Pitkistä latauksista huolimatta ruudunpäivitys takkuaa monilla alueilla, erityisesti hienostoalue West Endissä. Suurimman osan ajasta peli liikkuu tarpeeksi sulavasti, ettei asiaa juuri noteeraa, mutta aiemmin mainitun vaikeustason vuoksi yksikin ylimääräinen, ruudunpäivitysongelmasta johtuva kuolema korpeaa suunnattomasti.


Myös muutamia suunnittelutason virheitä löytyy. Hahmot saattavat kommentoida tapahtumia, joita ei ole vielä tapahtunut, tai keskusteluissa sävyerot heittelevät rajusti lauseesta toiseen. Mitään massiivista immersiontappajaa ei tullut vastaan eikä arvosteluversiokaan kaatunut kuin kerran, mutta pelatessa huomaa silti jatkuvasti, ettei peliä ole hiottu AAA-luokan bujdetilla. Matalampi budjetti näkyy myös pelin graafisella puolella, kuten animoinnin tai tekstuurien tasossa. Visuaalisesti Vampyrin tyyli luo silti laadukkaan kokonaisuuden: kellertävissä katulampuissa kylpevää teollisuuskaupunkia jaksaa ihastella usvan läpi lopputeksteihin saakka. Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin Olivier Derivieren säveltämä soundtrack, joka kuljettaa pelaajan tunnetilasta ja tapahtumasta toiseen, herättäen maailman todella eloon.

Valituksista huolimatta Vampyr jää selvästi plussan puolelle. Lähes kaikki mainitsemisen arvoiset ongelmat ovat teknisiä ja hiottavissa tulevilla päivityksillä, jolloin lopputulokseksi jää teemojaan monipuolisesti tutkiva toimintaroolipeli. Dontnodin muiden pelien tavoin Vampyr on kauttaaltaan täynnä pieniä, nerokkaita ideoita – kuten moraaliin pohjautuva vaikeustaso – joiden kiiltoa puolihuolimaton toteutus ei himmennä. Tyylikkäitä toimintaroolipelejä ilmestyy myös niin harvoin – ja vampyyripelejä sitäkin harvemmin – ettei näin tasokasta teosta kannata ohittaa. Kunhan saan kerran kymmenessä vuodessa Vampire: The Masqueraden tai Vampyrin tasoisen pelin, pahin verenhimo pysyy aisoissa.

V2.fi | Matias Puro

Vampyr (Playstation 4)

Hiomattoman pinnan alta löytyy syvällinen ja moniulotteinen roolipeli nuoren vampyyrin ensiaskeleista.
  • Tunnelmallinen kokonaisuus
  • Monipuolinen hahmonluonti
  • Moraaliin pohjautuva vaikeustaso
  • Maailma tuntuu elävältä
  • Käsikirjoitus
  • Viihdyttävä taistelu
  • Viihdyttävyydestä huolimatta kankea taistelu
  • Vähän turhankin rankaiseva vaikeustaso
  • Tekninen hiomattomuus ja lataustauot
< Check Your 6!... Order of Battle: Wor... >

Keskustelut (8 viestiä)

Gerald

05.06.2018 klo 11.59 5 tykkää tästä

"Vähän turhankin rankaiseva vaikeustaso "
Tuo jaksa ihmetyttää aina silloin tällöin peliarvosteluissa. Useimpien pelien ongelma on kuitenkin se, että ne ovat liian helppoja. Ei kaikkien pelien tarvitse olla sitä, että pelin läpäisee pitämällä X-nappia pohjassa. Voi tätä nykyajan mukavoitunutta konsolisukupolvea...
Servattu

05.06.2018 klo 12.08 8 tykkää tästä

Gerald kirjoitti:
"Vähän turhankin rankaiseva vaikeustaso "
Tuo jaksa ihmetyttää aina silloin tällöin peliarvosteluissa. Useimpien pelien ongelma on kuitenkin se, että ne ovat liian helppoja. Ei kaikkien pelien tarvitse olla sitä, että pelin läpäisee pitämällä X-nappia pohjassa. Voi tätä nykyajan mukavoitunutta konsolisukupolvea...

Itsellä ei ainakaan tule yhtään sellaista peliä mieleen, jonka pääsisi X-nappia pohjassa pitämällä läpi. Olisko esimerkkiä antaa?
Gerald

05.06.2018 klo 13.17 7 tykkää tästä

Servattu kirjoitti:
Gerald kirjoitti:
"Vähän turhankin rankaiseva vaikeustaso "
Tuo jaksa ihmetyttää aina silloin tällöin peliarvosteluissa. Useimpien pelien ongelma on kuitenkin se, että ne ovat liian helppoja. Ei kaikkien pelien tarvitse olla sitä, että pelin läpäisee pitämällä X-nappia pohjassa. Voi tätä nykyajan mukavoitunutta konsolisukupolvea...

Itsellä ei ainakaan tule yhtään sellaista peliä mieleen, jonka pääsisi X-nappia pohjassa pitämällä läpi. Olisko esimerkkiä antaa?


"x-nappia pohjassa jne" viittasin pelien yleiseen helppouteen nykyään, varmaan sen oivalsitkin typerästä näsäviisastelustasi huolimatta?
voiettäsentäs

05.06.2018 klo 13.34 5 tykkää tästä

Gerald kirjoitti:
Servattu kirjoitti:
Gerald kirjoitti:
"Vähän turhankin rankaiseva vaikeustaso "
Tuo jaksa ihmetyttää aina silloin tällöin peliarvosteluissa. Useimpien pelien ongelma on kuitenkin se, että ne ovat liian helppoja. Ei kaikkien pelien tarvitse olla sitä, että pelin läpäisee pitämällä X-nappia pohjassa. Voi tätä nykyajan mukavoitunutta konsolisukupolvea...

Itsellä ei ainakaan tule yhtään sellaista peliä mieleen, jonka pääsisi X-nappia pohjassa pitämällä läpi. Olisko esimerkkiä antaa?


"x-nappia pohjassa jne" viittasin pelien yleiseen helppouteen nykyään, varmaan sen oivalsitkin typerästä näsäviisastelustasi huolimatta?

Kuulostat surulliselta ihmiseltä
konsolijonne

05.06.2018 klo 15.05 3 tykkää tästä

Gerald kirjoitti:
Servattu kirjoitti:
Gerald kirjoitti:
"Vähän turhankin rankaiseva vaikeustaso "
Tuo jaksa ihmetyttää aina silloin tällöin peliarvosteluissa. Useimpien pelien ongelma on kuitenkin se, että ne ovat liian helppoja. Ei kaikkien pelien tarvitse olla sitä, että pelin läpäisee pitämällä X-nappia pohjassa. Voi tätä nykyajan mukavoitunutta konsolisukupolvea...

Itsellä ei ainakaan tule yhtään sellaista peliä mieleen, jonka pääsisi X-nappia pohjassa pitämällä läpi. Olisko esimerkkiä antaa?


"x-nappia pohjassa jne" viittasin pelien yleiseen helppouteen nykyään, varmaan sen oivalsitkin typerästä näsäviisastelustasi huolimatta?


Elämäsi mahtaa olla tylsää, kun kaikki pelit ovat liian helppoja.
Dikääs

05.06.2018 klo 15.27 1 tykkää tästä

Hienot alkuspoilaukset arvostelussa. Oliko ihan pakko.
Karvonen

05.06.2018 klo 16.28 2 tykkää tästä

Tuli tänään ostettua kyseinen peli. Harmi että stealth ominaisuudet puuttuvat lähes kokonaan. Muuten ihan pelattava peli ja mielenkiintoinen juoni ja pelimaailma pitää otteesaaan. Peliä tosin vasta takana noin 3 tuntia.
OnKhyl

05.06.2018 klo 21.46 2 tykkää tästä

Servattu kirjoitti:
Gerald kirjoitti:
"Vähän turhankin rankaiseva vaikeustaso "
Tuo jaksa ihmetyttää aina silloin tällöin peliarvosteluissa. Useimpien pelien ongelma on kuitenkin se, että ne ovat liian helppoja. Ei kaikkien pelien tarvitse olla sitä, että pelin läpäisee pitämällä X-nappia pohjassa. Voi tätä nykyajan mukavoitunutta konsolisukupolvea...

Itsellä ei ainakaan tule yhtään sellaista peliä mieleen, jonka pääsisi X-nappia pohjassa pitämällä läpi. Olisko esimerkkiä antaa?


Esim. Shadow of Mordor, Batman Arkham pelit...

Kirjoita kommentti

24942

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova