Tuorein sisältö

Devil May Cry 5

Arvioitu: Xbox One
Genre: Toimintapelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: Capcom
Julkaisija: Capcom
Julkaisupäivä: 08.03.2019
Pelin kotisivut
Matias Puro

08.03.2019 klo 18.36 | Luettu: 2871 kertaa | Teksti: Matias Puro

Kuka lohduttaisi Luciferia?
Capcomin Devil May Cry (DMC) on huitonut, ampunut, viiltänyt ja liukunut mahdollisimman viileästi jo lähemmäs 20 vuoden ajan. Vuonna 2001 alkanut arcademainen hack ‘n’ slash -pelisarja on kertonut demoninmetsästäjä-Danten seikkailuista helvetillisissä maisemissa: rauhallisten mantrojen sijaan Dante manaa demoneita, pahalaisia ja kaikenkirjavia öttömöttiäisiä puhtaalla tulivoimalla. Tuplapistooleilla ja massiivisilla miekoilla ei ole tarkoitus räiskytellä tylsästi suojan takaa, vaan homman A ja Ö on liikkeessä ja tyylissä. Nahkatakkiselle sankarille ei jaeta pisteitä tehokkuuden, vaan tyylikkyyden mukaan: mitä vaihtelevampia liikkeitä ja sulavempia suolestuksia, sitä enemmän tilille rahisee kahisevaa.


Pelisarjan uusin osa Devil May Cry 5 palauttaa pelisarjan alkuperäiseen järjestykseen, vaikka aiempi peli DmC: Devil May Cry aloittikin kaiken uudelleen alusta. Team Ninjan luotsaama reboot sai ilmestyessään kehuja kriitikoilta, mutta muiden rebootien tapaan fanikunta ärähti kovaa. Rebootin maailma on nyt hylätty (tai vähintään tituulerattu virallisesti “vaihtoehtouniversumiksi”) upouuden DMC 5:n jatkaessa alkuperäistä tarinaa.

Jokainen taplaa tyylillään


Viides osa aloittaa menonsa keskeltä demoninmetsästystä. Hetken aikaa ehdin jo pelätä, että pressiversiosta puuttui tärkeitä alkuvideoita, mutta homman juju selvisi nopeasti: tarina alkaa keskeltä, hyppien tarpeen tullen sekä eteen että taakse, esitellen tapahtumia kulloisestakin näkökulmasta. Tarinan alkutaipaleella Nero – DMC 4:ssä esitelty hopeahapsinen kloppi – on etsimässä demoni Urizenia mystisen V-hahmon kanssa. Uutta robottikättä heilutteleva Nero saapuu kuitenkin paikalle myöhään, sillä muut demonimetsästäjät on jo hakattu kanveesiin. Odotettua vahvempi Urizen nappaa Neron kollegat ja kasvattaa massiivisen Qliphoth Treen lonkeromaiset oksistot Redgraven kaupungin ylle. Neron ja V:n täytyy yhdistää voimansa kollegoiden ja koko maailman pelastamiseksi.


Tarinan alkupuoli perkaa mysteerejä aina V:n henkilöllisyydestä Neron robottikäteen ja Urizenin alkuperään. Tarina pohjustaa alkuasetelman tyylikkäästi, tarjoten tietoa pienissä murusissa, mutta lopputulokset eivät ole läheskään niin tyydyttäviä kuin toivoisi. Suuret vastaukset paistavat läpi tuntikausia etukäteen, eivätkä hahmot itsekään tunnu paljastuksista juuri hätkähtävän. Juonikoukeroista valittaminen tuntuu kuitenkin turhalta, sillä Devil May Cry on aina ollut tietoinen omasta hölmöydestään: halpaa, mautonta ja keskenkasvuista öykkäröintiä tarjoillaan jälleen yli äyräiden. Myötähävettävyyttä helpottaa pelin tapa iskeä silmää pelaajalle elohiiren vauhdilla. Aivot narikkaan -meininki onnistui siis hihityttämään allekirjoittanutta absurdiudellaan, mutta jos ajatus demoninmetsästäjästä hakkaamassa hirviöitä kahtia halkaistulla moottoripyörällä kuulostaa tyhmältä, DMC 5 ei todennäköisesti ole sinua varten.

Sä et mun tyylii tajuu, jos sul on tyylitajuu


Pelinä Devil May Cry ei ole kokenut suuria muutoksia. Viides osa toistaa aiempia osia rituaalisesti, vaikka kaikkea onkin enemmän ja isommin: pelattavia hahmoja on yhden tai kahden sijaan jopa kolme, ja ase- sekä liikevalikoimaa on kasvatettu jälleen kerran. Mätkinnän ohella alueita voi koluta salaisuuksien toivossa, mutta jos demonin kalloa ei ole halkaistu muutamaan minuuttiin, peliä pelaa fundamentaalisesti väärin.


Avainsanana on tyyli, eli nykynuorison sanoin älden päheä coolius. Kuka tahansa sunnuntaisuhari saa estettyä maailmanlopun, mutta vain todelliset demoninmetsäjät liukuvat vihollisten läpi ampuen akimbona kahteen eri suuntaan, breakdancaavat demonikengillä hirviöiden keskellä ja lopuksi ampuvat irtonaisen robottikätensä (!) kuin ohjuksen (!!) ja surffaavat sillä (!!!) suoraan demoneita päin. DMC 5 vie tyylittelyn niin yliampuvalle tasolle, että kulmakarvat kohoavat useampaankin otteeseen. Miltä kuulostaa esimerkiksi bumerangin lailla heiteltävä hattu, joka saa kantajansa tanssimaan kuin Michael Jackson? Överit otteet kantavat myös taistelun ulkopuolelle: juustoiset letkautukset, painovoimaa uhmaavat tissit ja jopa räppäävät linnut ovat Devil May Cryn arkista sisältöä. Silmäkulman pilkkeestä huolimatta tyylitaju on siis jossakin 10-vuotiaan Transformers-vouhottajan ja 15-vuotiaan Fast and Furious -fanin välimaastossa.

Pitää akimbo-raketinheittimillä tanssittuja piruetteja miten mauttomina tahansa, Devil May Cry 5:n toiminta on sellaista tykitystä, ettei vastaavaa ole hetkeen nähty. Simppelit kontrollit tarjoavat yksinkertaisen, mutta yllättävän laajan liikerepertuaarin, jota lopputeksteihin asti uusiutuvat mekaniikat täydentävät. Esimerkiksi jokainen kolmesta hahmosta taistelee samankaltaisesti, mutta silti omalla tavallaan: Neron erikoisuutena ovat sekä vaihdettavat robottikädet – joilla voi esimerkiksi pysäyttää ajan tai surffata – että moottorin lailla reviteltävä miekka, kun taas kävelykepillä liikkuva V ohjeistaa kolmea demonia taistelemaan puolestaan. Ikisuosikki Dantella on liuta vaihdeltavia aseita, demonimuoto sekä neljä erilaista taistelutyyliä. Hahmojen välillä vaihtelu onnistuu kaikesta huolimatta helposti, sillä kaikki hahmot ohjautuvat pääpiirteittäin samalla tavoin: yhdestä napista muutetaan muotoa, toisesta hyökätään lähelle ja kolmannesta kauemmas.


DMC 5 on esimerkkitapaus taistelupelistä, jonka yksinkertaisuus ja monimuotoisuus kulkevat käsi kädessä – ja voi veljet kun kaikki todella kulkeekin niin! Kun ensimmäistä kertaa onnistuu combottamaan kolme lähitaisteluiskua, heittämään vihollisen ilmaan ja repimään ruhon välittömästi ketjulla takaisin selkärangan rusauttavaa nyrkkiä päin, ruutua tuijottaa silmät lautasina ja leuka lattialla: minäkö tuon juuri tein? Ruudulla jatkuvasti välähtelevät arvosanat D:stä SSS:ään (Smoking Sexy Style!) motivoivat ketjuttamaan yhä monimutkaisempia, lennokkaampia ja tappavampia liikkeitä.

Pelin henki toistaa silti rennompaa otetta. Vaikeammilla vaikeustasoilla pääsee hikoilemaan, mutta arcademainen tyyli toimii myös löysemmillä vaikeuksilla. Noin viitisentoista tuntia kestävän kampanjan aikana ei ehdi tulla ähkyä, vaan taistelu pysyy loppuun asti sopivan freesinä. Devil May Cryn erinomainen rytmitys auttaa asiassa paljon: jokaisessa luvussa tarjoillaan jotakin uutta kokeiltavaa, on kyseessä sitten uusi ase, kyky tai liike. Juuri kun tuntuu että kaikki on nähty, DMC löytää tavan yllättää. Moni keinotekoisesti pidennetty peli saisikin ottaa oppia DMC 5:n tiukasta paketista. Kaikkia pelattavia hahmoja ei tosin ole luotu aivan tasa-arvoisiksi: V:n vähäeleinen ohjeistaminen alkoi totta puhuen jo puuduttaa loppua myöten, mutta hahmon parissa kulutetaan onneksi muita vähemmän aikaa.

Lisää mammonaa veren maku suussa


Uusia kykyjä hankitaan tuttuun tapaan veripisaroilla, joita ansaitaan sitä enemmän, mitä tyylikkäämmin on tapeltu. Varoituksen sanana on mainittava, että uutisoinnin perusteella DMC 5 sisältää mikromaksuisen veripalvelun: oikeilla rahoilla pitäisi pystyä hankkimaan lisää AB+:ta, jos luotibaletti ei ota onnistuakseen. Arvostelun aikana en saanut yhteyttä pelinsisäiseen kauppaan, joten lopullisen kauppapaikan tarjontaa ei voinut todeta. Kaikesta huolimatta voi kuitenkin sanoa, että DMC 5 tarjoaa verirahoja sellaisella tahdilla, ettei mikromaksuja tai grindiä tarvitse pelätä ellei sellaista erikseen halua. Itselleni ei tullut edes kertaakaan mieleen läpipeluun aikana, että olisin kaivannut ylimääräisiä veripusseja.


Astelee taisteluareenalle ostetuilla kyvyillä tai ei, taistelu näyttää pirun hyvältä. Voi hyvinkin olla, että kevään uutuuksista jokin toinen peli vie voiton pikselien määrissä, mutta Devil May Cryn hahmomallit, animaatiot ja efektit ovat ehdotonta huippuluokkaa. Tavallisesti grafiikoista höyryäminen tuntuu turhalta, mutta Devil May Cryn tyylittely vaatii rinnalleen huippuestetiikkaa, missä DMC 5 onnistuukin erinomaisesti. Niin ympäristöt kuin hirviötkin yhdistelevät hienosti sekä kristillistä Helvettiä että Lovecraftimaista kauhua. Osa estetiikasta – mukaan lukien pitkät goottinahkatakit ja ylisuurilla puutarhasaksilla riehuvat kummitukset – on ehkä vanhentunut heikommin, mutta leikittelevä kauhukuvasto jaksaa silti ihastuttaa. Äänipuoli seuraa perässä: 15 vuoden takaisilta kuulostavat teknot ja animemusiikit tuskin saavat kenenkään mittareita värähtämään, mutta jostakin syystä vanhentuneet viisut istuvat Devil May Cryn maailmaan.


Devil May Cry 5 on omalla tavallaan japanilaisen tyylittelyn perikuva; samanaikaisesti äärimmäisen hiottu ja tarkkaan mietitty, mutta käsittämättömän ylitsevuotava ja hajanaisen sekava kokonaisuus. Vaikka DMC 5 on tyyliltään parhaimmillaan Picassoa ja useimmiten Cheekiä, toimintansa osalta pelisarjan uusin teos tarjoilee yhtenäisesti hiotuinta ja monipuolisinta demoninmätkintää, mitä on hetkeen nähty.

V2.fi | Matias Puro

Devil May Cry 5 (Xbox One)

Välillä mahdottoman mauton ja toisinaan tajuttoman tyylikäs Devil May Cry 5 tarjoaa parasta toimintaa pitkään aikaan.
  • Todella tarkkaa ja monipuolista toimintaa
  • Monipuoliset hahmot
  • Tyylitajuttomuudessaan tyylikäs kokonaisuus
  • Mahdollisuus surffata ammuttavalla robottikädellä
  • V:n ohjeistaminen uhkaa puuduttaa
  • Ajoittainen myötähäpeä
  • Mikromaksut ajatustasolla
  • Tarina lässähtelee
< Trials Rising... Dead or Alive 6... >
Keskustele aiheesta
71044

Keskustelut (2 viestiä)

Riku-69-Isoluu-1337

11.03.2019 klo 06.39 1 tykkää tästä

Aika *facepalm* koko arvostelu. Sopinee siis peliin ja annettuun arvosanaan kuin se siihen.
Arthur

13.03.2019 klo 13.23

Erinomainen peli ja ansaitut tähdet. Arvosteluun kuitenkin sellainen pieni asiakorjaus, että rebootin takana ei ollut Team Ninja vaan Ninja Theory.

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova