Tuorein sisältö

Greedfall

Arvioitu: Xbox One
Genre: Roolipelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: Spiders
Julkaisija: Focus Home Interactive
Julkaisupäivä: 10.09.2019
Pelin kotisivut
Matias Puro

15.10.2019 klo 12.00 | Luettu: 1242 kertaa | Teksti: Matias Puro

Kuuseen kurkottaja
Ranskalaisen peliyhtiö Spidersin uusin roolipeli, tietokoneiden lisäksi Playstation 4:lle ja Xbox Onelle julkaistu Greedfall, on useammallakin tapaa aikamatka menneeseen. Firman aiempien seikkailupelien tavoin myös Greedfall emuloi 15-20 vuoden takaisia roolipelejä. Biowaren kulta-aikana roolipelanneet tietävätkin mitä odottaa: kolmannen persoonan tiimipohjaista taistelua, sokkeloisia maailmankarttoja, kymmeniä sivutehtäviä ja satoja taisteluita. Menneisyys on läsnä myös arassa aiheessa, Greedfall nimittäin tiputtaa pelaajan keskelle siirtomaa-aikoja.

Inspiraatiota historiasta


Arvostelin aikoinaan Spidersin aiemman roolipelin, Marsiin sijoittuvan Technomancerin, ja muistan pelin olleen kokoelma ankeita, sokkeloisia käytäviä, jotka olivat vastaavasti täynnä jatkuvasti uudelleensyntyviä hirviöitä. Aikomuksena oli ilmeisesti ollut ikioman Knights of the Old Republicin (KotOR) tekeminen, mutta tekovaiheessa jokin oli mennyt pahasti pieleen. Viimeistään upouutta Greedfallia pelatessa on selvää, että Spidersilla on selkeä tavoite: Greedfall on kaikkea mitä Technomancer yritti olla, ja hieman päällekin. Nappisuorituksesta ollaan yhä kaukana, mutta Greedfallin kohdalla ei puhuta enää suoraan alelaariin kuuluvasta Ö-luokan tuherruksesta, vaan ihan aikuisten oikeasta roolipelistä.


Vaikka aiemmin mainittu KotOR ei välttämättä keksinyt uutta genreä, on se oman roolipelityyppinsä kenties tunnetuin edustaja. Kyseessä on todennäköisesti myös Greedfallin tyylipuhtain esikuva. Jos modernisoidut taistelumekaniikat jätetään pois laskuista, kaikki hahmonluonnista keskusteluihin, tehtävärakenteisiin, pelialueiden suunnitteluihin ja hahmokykyihin ovat puhdasta KotORia. Star Wars -suosikin ohittaneille voidaan selventää, että kyse on kolmannen persoonan roolipelistä, jonka peliaika jakaantuu tasaisesti hahmonrakentelun, tiimipohjaisen toiminnan ja dialogipainotteisen seikkailun välille. Greedfall uudistaa genreä niin vähän (lue: ei lainkaan), että kyseessä voisi hyvinkin olla yksi vuoden 2005 KotOR-klooneista.

Pökkelö Pocahontas-kopio?


Kaukaiset tulevaisuudennäkymät jätetään väliin, kun Greedfallin fantasiamaailma kulkee ajassa taaksepäin. Siirtomaa-ajoista maailmansa ammentavassa Greedfallissa eletään imperialismin kulta-aikaa: Thélémen kiihkouskovaiset, Bridge Alliancen tiedemiehet ja Congregation of Merchantsin kaupparuhtinaat ovat kaikki asettuneet vastikään löydetylle Teer Fradeen maagiselle saarelle. Muina poliittisina tahoina toimivat Coin Guardin palkkasotilaat sekä merenkäynnistä vastaavat Nautit. Kaiken tämän lisäksi saari on entuudestaan asutettu eri alkuperäisryhmien toimesta, joiden kanssa pelaajan – kaupparuhtinassuvun kasvatin – pitäisi tulla toimeen.


Greedfall on keksinyt nerokkaan tavan oikeuttaa hanttihommien tekemisen eri ryhmille: pelaaja on legaatti (nätimpi nimitys lähettiläälle tai diplomaatille) jonka työnä on diplomaattisten suhteiden parantaminen eri ryhmien kanssa. Kerrankin on täysin ymmärrettävää, miksi pelaajahahmo auttaa esimerkiksi alkuasukaskylää löytämään kadonneen artefaktin. Pelkkää lähettipojan elämää Greedfall ei sentään ole, sillä perimmäisenä tavoitteena on löytää parannuskeino koko ihmiskuntaa ravistelevalle kulkutaudille.

Tämähän toimii, MUTTA...


Greedfall on kaikkien aikojen “mutta”-peli. Jokainen osa-alue toimii ja jää plussan puolelle, mutta kaikessa on jos jonkinlaista ongelmaa, josta ei vain pääse eroon. Esimerkiksi modernisoitu kolmannen persoonan taisteleminen on yllättävän viihdyttävää ja monipuolista, mutta seikkailun aikana mätkitään aivan liikaa samanlaisia öttimöttiäisiä ja mörököllejä. 1500-1700 -lukujen imperialismia käsittelevä tarina taas on yllättävän monitasoinen, mutta sekä tarinankerronta että pintapuolinen juonenkulku tuntuvat raakileilta, joista ei ole vielä hiottu lopullista versiota. Sivutehtävätkin kuulostavat monesti paperilla paremmilta, kuin mitä käytännön toteutus lopulta tarjoaa. Kaikkia yhdistävä tekijä tuntuu olevan hiomisen puute: ajalla ja rahalla tästäkin olisi voinut syntyä uusi lajityyppinsä klassikko.


Otetaan esimerkiksi pelin tapa käsitellä aihepiiriään. Kyseessä on fiktiivinen maailma, mutta yhtymäkohdat tosielämään ovat selvät: Thélémen kiihkouskovaiset jopa kutsuvat itseään inkvisiittoreiksi, pukeutuen katolilaisten uudisraivaajien tapaan, kun taas Bridge Alliancen tiedeuskovaiset ovat turbaanipäisiä tietäjiä lähi-idästä. Muutamia ylilyöntejä lukuunottamatta eri ryhmittymät kuvataan kunnioittavasti, mutta alkuperäisasukkaiden kohdalla pallo karkaa jatkuvasti käsistä. Teer Fradeen natiivit kuvataan jatkuvasti joko lapsenuskoisina hippeinä, naiiveina höppänöinä tai sinisilmäisinä sotahulluina. Kuvasto ei eroa mitenkään pieneläinten kanssa kukkaniityllä tanssivasta Pocahontasista, eivätkä natiivit juuri koskaan osoita yksilöllisyyksiä.

Greedfall käsittelee kuitenkin kovalla kädellä imperialismin ongelmia. Suurennuslasin alle pääsee kaikki alkuperäiskansojen hyväksikäytöstä dehumanisointiin ja luonnonrikkausten varastamiseen. Kritiikin viiltävintä terää tylsistyttää toiseuttava näkökulma: pahat teot syntyvät aina muiden imperialistien toimesta, mutta pelaajan kaikki kaverit ovat puhtaita hyväntahdon lähettiläitä. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useammin peli siirtää synnit instituutioista vain muutaman ääriajattelijan kontolle, mikä on perin harmillista. Olisi silti väärin sanoa, etteikö Greedfall punoisi monitasoista ja uskaliasta narratiivia vaikeasta aiheesta. Tuokin kehu vain sisältää sen saman “muttan” kuin muutkin.

Roolit selviksi


Kunnon roolipelin tavoin Greedfallissa on paljon tarinaa. Lukuisat keskustelut ja tehtävät syventävät maailmaa sekä ryhmittymien ideologisia eroja, mutta diplomaattistatuksestaan huolimatta pelaajan agenttius jää harmillisen vaillinaiseksi. Esimerkiksi sivutehtävissä ei pääse monestikaan päättämään kunnolla lopputuloksesta, vaan tehtävät kulkevat enemmän tai vähemmän samoja raiteita. Silloinkin kun valinnanvapautta tarjotaan, vaihtoehdot typistyvät lähinnä siihen, onko pelaaja armelias vai ankara. Roolipelaamisen “rooli” tarkoittaakin Greedfallissa lähinnä hahmonrakennusta.


Hyvänä puolena hahmonrakennus toimii. Hahmosysteemissä ei ole juuri mitään omintakeista, mutta kun kerran on kopioitu, on sentään kopioitu oikeasta paikasta. Hahmoa rakennetaan niin taitojen (miten isolla kaarella lyö), ominaisuuksien (miten iso hauis on) ja kykyjen (miten ison miekan saa taottua) kautta. Kyvyissä keskitytään myös mukavasti yhteenottojen ulkopuolelle: pelaaja oppii esimerkiksi tiirikoimaan, kiipeilemään ja puhumaan itsensä pois vaaratilanteista, jolloin väkivallan ei tarvitse aina olla ratkaisu.

Karismaattisimmankin diplomaatin on kuitenkin pakko kaivaa sapeli esille ennemmin tai myöhemmin. Onneksi väkivalta toimii Greedfallissa yllättävänkin hyvin. Mistään häkellyttävän sujuvasta kolmannen persoonan taistelusta ei voida puhua, mutta monipuolinen hahmonrakennus antaa hyvät eväät kahakoihin: kahden käden moukarilla heiluminen tuntuu tyystin erilaiselta kuin tulituen antaminen musketilla. Erilaisia ansoja, loitsuja, puteleita ja pommeja on niin paljon, että pelin voi jopa taktisesti pausettaa useamman alivalikon selaamista varten. Ja vaikka jättäisikin turhat monimutkaisuudet väliin, taistelusta nauttii silti: väistöt, blokit, nopeat ja vahvat iskut sekä muut perustoiminnot kantavat pitkälle.

Ja sitten niihin ongelmiin


Valituksista huolimatta arvostelu on tähän mennessä ollut varsin myönteinen – ja ihan syystä – mutta niitä ongelmia löytyy ihan toden teolla. Greedfall ei ole mikään liitoksistaan nitisevä häkkyrä, mutta käytännössä jokainen osa-alue sisältää nipotettavaa, on kyse sitten mutkien oikomisesta, hiomattomuudesta tai teknisestä osaamattomuudesta. Lopputulos muistuttaa paljon Obsidian Entertainmentin roolipeliklassikoita: ideoita ja ajatuksia löytyy useammankin pelin edestä, mutta toteutus kompuroi ja bugit jylläävät.


Otetaan esimerkiksi tarinankerronta. Juoni itsessään toimii erittäin hyvin, vaikka kliseinen maailmanpelastustarina ei sisällä yllätyksiä saati moniulotteisia hahmoja. Tarinankerronnassa toteutus lässähtääkin sitten jo toden teolla, vaihdellen ala-arvoisen ja mukiinmenevän välillä. Ääninäyttely on kammottavaa ja dialogi äärimmäisen puisevaa, eikä draama itsessään toimi: Greedfall ei käsittele lainkaan syitä tai seurauksia, vaan asiat yksinkertaisesti tapahtuvat. Vuosikymmeniä kestäneet salaliitot ja todellisuuden rajoja laajentavat paljastukset saatetaan ohittaa minuutissa olankohautuksella. Tämän kaiken lisäksi hahmoanimaatiot ja reitinhaut sekoilevat jatkuvasti ja pelikamera hukkaa itsensä jonkun takaraivoon.

Toinen suuri ongelma on jatkuva toisto, pelin kaikilla osa-alueilla. Pikamatkustus onnistuu vain tietystä pisteestä toiseen, joten pelialueilla juostaan jatkuvasti edestakaisin; inventaarion kantoraja taas tulee nopeasti vastaan, joten lähes jokaisen tehtävän jälkeen on parempi hölkätä läheisimmän torimyyjän puheille. Tehtävät itsessään ovat miellyttävän monipuolisia ja -osaisia, mutta välillä pelaajan juoksutus muuttuu aivan naurettavaksi. Otetaan esimerkiksi satunnainen sivutehtävä! Tehtävän läpäiseminen alkaa luontoalueelta A, vaatii juoksemista luontoalueelle B (missä pelaaja keskustelee, etsii asioita sekä taistelee) ja lopulta siirtymistä kaupunkiin C. C:ssä pelaajan täytyy mm. rampata pitkin paikallista palatsia aina ullakolta kellariin ja takaisin kaupungin kaduille. C:stä liikutaan takaisin A:han mistä liikutaan takaisin B:hen mistä palataan takaisin C:hen missä juoksennellaan uudelleen ullakoilta kellareihin sekä korttelista toiseen; lopulta palataan takaisin B:hen ja sieltä vielä A:han. Kuulostaako jo uuvuttavalta? Jokainen siirtymä pelialueelta toiselle vaatii palaamista pikamatkustuspisteelle sekä vajaan minuutin latausruutuja. Sivutehtävän mielekästä sisältöä löytyy ehkä noin 15 minuutin edestä, mutta kokonaisuuden läpäisyyn kuluu vähintään kolminkertainen aika.

Peliminuutteja ei edes tarvitsisi tiristellä irti, sillä pelikello nakutti n. 50 tunnin kohdalla, kun lopputekstit vihdoin ilmestyivät ruutuun. Eikä edestakaisin ramppaaminen ole ainoa toisto, jota pelistä löytyy: kaikki kaupungit – ja talot kaupunkien sisällä – ovat hiilikopioita toisistaan, vaikka peli yrittää myydä kaupungit osana tyystin erilaista kulttuuria. Kun edes johtajien palatseja ei erota toisistaan, ollaan ongelmien äärellä. Muitakin huolimattomuuksia löytyy: niinkin yksinkertainen asia kuin pelin edetessä parantuvat varusteet on jätetty puolitiehen. Löysin pelin puolivälissä satunnaisesta arkusta vaatteet, jotka pysyivät ylläni lopputeksteihin saakka. Uusia aseitakaan ei joutunut ostamaan kuin kerran koko pelin aikana, vaikka taalereita valui ovista ja ikkunoista.


50 pelituntiin mahtui siis paljon valitettavaa, mutta yhtälailla myös kaikkea hyvää. Valehtelisin jos väittäisin, että kulutetut pelitunnit olivat pelkkää iloa ja juhlaa, mutta harva peli pystyy ylläpitämään mielenkiintoa 50 tunnin ajan. Greedfall pystyi.

Ehkä kyseessä oli yllättävän monimuotoinen taistelusysteemi, jännittävä miljöö tai ihan vain mielenkiintoisten roolipelien vähäisyys, mutta Greedfallista tykkää enemmän kuin ehkä pitäisi. Petyin monesti pelin aikana – jos en hiomattomuuteen niin bugeihin – mutta halusin aina käynnistää pelin vielä uusiksi. Haluaisin antaa pelille paremman arvosanan, mutta nykyisillään en tohdi; keskinkertaisesta tähtimäärästä huolimatta roolipelaajien kannattaa harkita Greedfalliin tutustumista.

V2.fi | Matias Puro

Greedfall (Xbox One)

Hiomaton, mutta mielenkiintoinen ja koukuttava roolipeli imperialismin ongelmista.
  • Imperialismi on mielenkiintoinen aihepiiri
  • Maailmanrakennus toimii
  • Erinomainen taistelusysteemi
  • Hauska ja monipuolinen hahmonrakennussysteemi
  • Tarinankerronta tökkii
  • Hiomattomuus paistaa jokaisella osa-alueella
  • Jatkuvat bugit
< Marvel Ultimate Alli... The Surge 2... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova