The Legend of Zelda: Ocarina of Time on kiistatta yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista peleistä, monien mielestä jopa kaikkien aikojen paras. En tiedä, olisinko itse aivan tätä mieltä, mutta ainakin pystyn ymmärtämään, miksi tällainen mielipide on olemassa.


Kun peli vuonna 1998 ilmestyi, se oli yksi niistä pelihistorian todellisista tajunnanräjäyttäjistä. Eeppinen mittakaava, Hyrulen rakastettu maailma 3D:nä, Nintendon kyky näyttää koko pelimaailmalle, miten kolmannen persoonan 3D-pelejä pystyy pelaamaan mukavasti, aikaisekseen huikea visuaalinen ilme ja erinomainen soundtrack. Uskomattoman hyvä peli, jota varten ostin itsekin Nintendo 64:n ja jota pelasin kymmenien tuntien ajan.

Mutta ollaan rehellisiä: aika on puraissut peliä kunnolla. Aikanaan näyttävä ulkoasu vaikuttaa nykyään koomiselta, Nintendo 64:n tehonpuutteen takia matala ruudunpäivitysnopeus tökkii vastaan ja niin hyvät kuin kontrollit aikanaan olivatkin, peliohjaimet ja yleinen ymmärrys pelien käyttökokemuksesta ovat 28 vuoden aikana hieman kehittyneet. Niinpä nykyään Ocarina of Timen pelaaminen ei ehkä tunnu enää aivan samalta kuin aikanaan.


Niinpä onkin aika hienoa, että Nintendo pisti jenejä pöytään sen verran, että peli tehtiin alusta alkaen uusiksi Switch 2:ta varten, sopivasti The Legend of Zeldan 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Toimiiko uusintaversio hyvin? Onko Ocarina of Timen sisältö vielä kuranttia? Otetaan selvää!



Niin legendaarinen peli kuin Ocarina of Time onkin, joillekin se on toki uusi, joten kerrataan nopeasti pelin tarina. Hyrulen valtakunnan pitkä rauhan jakso järkkyy, kun häikäilemätön Ganondorf lähtee tavoittelemaan Triforcea, legedaarista artifaktia. Vallanhimoinen pyrkyri herättää pitkään uinuneita hirviöitä ja kauhuja terrorisoimaan taas koko maata.


Toivo herää syrjäisessä metsävaltakunnassa, jossa nuori Link-poika saa yllättävän herätyksen, kun Na’vi-keiju kutsuu hänet puhumaan metsää suojelevan suuren Deku-puun kanssa. Puu paljastaa, että Linkillä on suuri kohtalo: vain hän voi pelastaa valtakunnan ja pistää lopun Ganondorfin perseilylle.

Tästä alkaa eeppinen seikkailu, joka hyppii pelin nimen enteilemällä tavalla läpi ajan, kun Link ratkoo maailman ongelmia kahdessa eri ajassa. Zelda-pelien ikiaikaisten perinteiden mukaisesti tie kohti rauhaa vaatii useiden luolastojen putsaamista, niissä olevien aarteiden keräämistä ja sitten näiden luovaa soveltamista.

Toki tekemistä on vielä paljon enemmänkin, sillä sen varsinaisen päätarinan ohella Ocarina of Time sisältää myös runsaasti sivutehtäviä ja muita aktiviteetteja, joita Link voi suorittaa kaikenlaisten pienten ja suurempien apuvälineiden toivossa.


Tarina itsessään on hyvin sama kuin 28 vuotta sittenkin, mutta koska koko peli on pistetty rakenteista lähtien uusiksi, muutamia välianimaatioita on hieman laajennettu ja käsikirjoitukseen on lisätty vähän uutta dialogia, joka selventää aikanaan turhan kryptisiksi jääneitä tarinan elementtejä tai liian hämäriä sivutarinoiden tavoitteita ja vaatimuksia.

Mukaan on lisätty myös kokonaan uusi ominaisuus, ”Threads of Time”, ajan säikeet, joka pitää kirjaa pelin kaikista tarinanpätkistä ja listaa selvästi, mitä tarinoissa on tähän asti tapahtunut ja mitä pelaajan on seuraavaksi pyydetty tekemään tarinaa edistääkseen. Hyvä ominaisuus varsinkin niille, jotka pelaavat vähän harvemmin.



Jatkamme arvostelua samalla ”puhutaan pelistä pelinä, eikä ainoastaan uusintaversiona”-teemalla. Tarjolla on siis eeppisen kokoinen avoimen maailman toimintaroolipeli, jossa pelaaja kulkee pitkin Hyrulen valtakuntaa, kohdaten sen eri elementaalivoimien ympärille rakennettuja kansoja ja ratkoen näiden ongelmia.


Hyvin perinteiseen Zelda-tyyliin aluksi käytössä on vain aivan perustason työkalut – kirjaimellisesti miekka ja kilpi – mutta metroidvania-hengessä seikkailun aikana käteen lyödään koko ajan uusia vempeleitä, joiden käyttöä ja luovaa soveltamista kunkin alueen luolastot sitten vuorollaan opettavat. Hauskana oivalluksena miltei kaikkia näitä työkaluja voi käyttää moninaisilla muillakin tavoilla kuin mihin ne on suunniteltu.

Esimerkiksi persutason nuolet ovat ihan kätevä apuväline, kun pitää vaikka ampua kaukana riekkuvaa vihollista. Mutta nuolilla voi myös painaa nappuloita, jotka ovat muuten Linkin ulottumattomissa. Ja jos nuolen ampuu tulen läpi, se tietenkin syttyy palamaan, jolloin niiden avulla voi siirtää tulta pitkien matkojen päähän, vaikka sulattamaan jäätä tai polttamaan ovia tukkivia hämähäkinseittejä.

Pelin nerous piilee siinä, että juuri mitään näistä interaktioista ei selitetä pelaajalle suoraan. Sen sijaan käteen lyödään vaikka se jousipyssy tai bumerangi ja tämän jälkeen luolasto, jossa puzzlejen ratkominen vaatii tämän työkalun luovaa soveltamista ja sen ominaisuuksien kanssa leikkimistä. Ja kun on näin virittänyt aivonsa oikealle taajuudelle, osaa jatkossakin automaattisesti tarkastella maailmaa Zelda-henkisesti, joten kun sitten vaikka paljon myöhemmin vastaan tulee painettava nappi, jonka edessä suoran lähestymisen estävä seinä, osaa saman tien ajatella, että hei, bumerangihan lentää kaaressa puolelta toiselle, toimisiko se tässäkin?


Luolastot ovat muutenkin ensiluokkaista kamaa. Jokaisella on omat pelilliset elementtinsä, jotka sopivat hyvin niiden teemana toimivaan luonnonvoima-elementtiin. Jääluolastossa pitää sulatella oikeita paikkoja, kummitusluolastossa taas nähdä illuusioiden lävitse. Peli pysyy näin koko ajan tuoreena ja viihdyttävänä. Alkuperäisen pelin puhki pelanneetkin saavat yllätyksiä, sillä luolastoja on myös tuunattu sekä visuaalisesti että suoranaisen sisältönsä puolesta.

Tuloksena onkin peli, joka tuntuu roolipelin ja emergentin pelattavuuden risteytykseltä, sillä pelimaailman sääntöjen opettelu ja niiden manipulointi ovat tärkeässä roolissa, varsinkin kun lähtee keräämään niitä lukuisia sivutarinoiden vaatimia esineitä. Kun edessä on vaikka olevinaan mahdottoman korkuinen laatikkopino, jonka päällä yksi paikallisen farmarin hukkaamista kanoista patsastelee tyytyväisenä. Miten sinne muka pääsee?

Emergentin sähellyksen ohella Ocarina of Time on tietenkin myös toimintaroolipeli, ja vieläpä erinomainen sellainen. Kontrollit tuntuvat klassisen 3D-zeldailun modernisoidulta versiolta, kuin Breath of the Wildin jatko-osalta, eikä tietenkään vahingossa. Toki samalla peli kunnioittaa niitä Ocarina of Timen perinteitä, joten esimerkiksi aseet eivät hajoa käytössä, eikä kiipeilyä rajoita mikään jaksamismittari.

Keskeisenä mekanismina toimii myös se nimessäkin mainittu okariina-soitin, jonka maagisten kappaleiden avulla voi ratkoa monia ongelmia, usein myös hyvin luovasti. Kunhan ne siis on ensin opetellut. Nintendon tyypit panostivat tähänkin osa-alueeseen hieman vaadittua enemmän vaivaa, sillä pelaajat huomasivat nopeasti, että okariinaa voi soittaa hyvin vapaasti ja realistisesti. Moni soitinta oikeasti soittanut kommentoi, että Linkin sormiotteet pelissä ovat prikulleen samat kuin oikealla soittimellakin, ja lisäksi moni innokas kotimuusikko puski välittömästi pelin ilmestyttyä nettiin videoita, joissa Link soittaa vaikka Rick Astleyn legendaarista Never Gonna Give You Up -biisiä.


Muuten tarjolla onkin sitten paljon kiipeilyä, miekkailua, ryömimistä ja muuta klassista roolipelimenoa. Kuten jo tarinaosiossa mainitsin, pelaaja hyppii seikkailun aikana ajassa edestakaisin, vaihtaen samalla myös lapsi-Linkistä aikuiseen versioon ja takaisin. Kummallakin on omat rajoituksensa ja uniikit mekaisminsa. Esimerkiksi lapsi-Link ei oikein jaksa kannatella teräksistä kilpeä ja näin voi ainoastaan piiloutua sen alle kuin kilpikonna konsanaan. Vastapainona hän pystyy ryömimään läpi ahtaimmistakin raoista, joihin rotevammalla Linkillä ei ole asiaa.

Uusitut kontrollit toimivat erinomaisesti, vaikka toki uhrauksia ja tuunauksia onkin täytynyt tehdä. Siinä missä alkuperäisessä pelissä ne Nintendo 64 -ohjaimen C-napit oli omistettu miltei kokonaan kolmen erikoisesineen yhtäaikaiselle käytölle, nyt erikoisesineitä voi olla kerrallaan aktiivisena vain yksi, vaikka vaihto onnistuukin helposti lennosta. Syynä tähän on se, että muut napit on omistettu esimerkiksi hyppimiselle ja muille toiminnoille, joita alkuperäisessä pelissä ei ollut.

Pelaaminen sujuu erinomaisesti ja se pelillinen sisältö viihdytti minua ainakin yhtä hyvin kuin 28 vuotta sittenkin.



Ocarina of Timen uusintaversio on audiovisuaalisesti yksi kaikkien aikojen parhaista uusintaversioista, sekä myös heittämällä Switch 2:n kärkitasoa. Kehitystiimi on tehnyt ällistyttävää työtä muuttaessaan alun perin niin persoonallisen näköisen ja sarjakuvamaisen Ocarina of Timen graafisen tyylin moderniksi. Peli sai julkistuksensa jälkeen pyyhkeitä erityisesti nuoren Linkin ulkoasusta, mutta liikkeessä huolet osoittautuivat turhaksi.


Kehitystiimi on onnistunut upottamaan kaikkiin hahmomalleihin, rakennuksiin ja ympäristöihin aivan käsittämättömän määrän pieniä ja suurempia yksityiskohtia, sekä selvästi käyttänyt älyttömästi aikaa erilaisten varjostinten tuunaamiseen, jotta kaikki pinnat ja materiaalit näyttäisivät mahdollisimman huikeilta. Volumetriset sumuefektit, ensiluokkaiset valo- ja varjoefektit ja muut herkut viimeistelevät uskomattoman komean lopputuloksen. Ja kaikki pyörii 4K-resoluutiolla ja peruskallion vakaalla 60 FPS:n ruudunpäivitysnopeudella. Ei voi kuin ottaa hattua päästä.

Yhtä hyvin menee myös äänipuolella. Ocarina of Timen alkuperäinen soundtrack on syystäkin ikiaikainen klassikko ja voin ilokseni todeta, että uusintaversio saa samat kehut. Säveltäjät ovat modernisoineet alkuperäisen pelin biisejä rakkaudella ja huolella, tuoden niihin harkitusti mukaan soittimia ja ääniä Nintendo 64 -versiosta tarpeen vaatiessa. Kuuntelin useampaakin pelin biiseistä silmukalla ihan puhtaasta kuuntelemisen ilosta.
Niin, ja tietenkin peli on myös nyt ääninäytelty. Kaikki vähänkään suuremmat välianimaatiot on nyt puhuttu usealla eri kielellä, Na’Vi-keiju on saanut paljon uusia repliikkejä ja pelimaailman asukkaat reagoivat Linkin puuhiin ja asusteisiin, sekä poikkeamiin pelin kriittiseltä polulta, erinomaisen hauskasti ja monipuolisesti.



Ocarina of Timen uusintaversio on mestariteos, tarkasteli sitä mistä perspektiivistä tahansa. Alkuperäisenä pelinä, puhtaasti omilla meriiteillään pohdittuna se on sujuva, viihdyttävä, näyttävä ja kiehtova toimintaroolipeli, josta irtoaa hauskaa tekemistä useammaksi kymmeneksi tunniksi.


Uusintaversiona pohdittaessa se on kenties vielä parempi teos. Se selvästi kunnioittaa alkuperäistä peliä ja sen henkeä, modernisoiden kummatkin käsittämättömän hyvin. Muutokset ja uudistukset ovat joskus pienempiä, joskus suurempia, mutta ne kaikki sopivat ainakin minun mielestäni peliin mainiosti. Lisäykset eivät töki vastaan tai paista pelistä selkeästi tunnelmaltaan tai tyyliltään erilaisina. Vaikka olen itsekin pelannut Ocarina of Timen läpi useasti, en silti huomannut joitain muutoksia ennen kuin joku muu ne otti puheeksi, sen verran hyvin kaikki on integroitu.

Pitää nostaa vielä esiin yksi merkittävä uudistus. Pelin läpäisyn jälkeen käyttöön aukeaa kokonaan uusi pelitila, jossa täytyy piestä kaikki pelin pomot putkeen yksi kerrallaan. Käytössä ei ole kuin hyvin rajattu määrä sydämiä ja kaikki parannukset ja varusteet täytyy ostaa matsien aikana kaupasta rajallisilla resursseilla. Mukavasti lisähaastetta pelin läpäisseille jo ennen kuin pelaajien tiedostoista löytämät Master Quest -lisähaasteet julkaistaan virallisesti.


Joten tässä sitä ollaan. Olin itse luottavainen sen suhteen, että Nintendo ei vetäisi näin legendaarisen pelin uusintaversiota mitenkään vasurilla, vaan että tuloksena olisi taatusti laadukas peli ja laadukas uusintaversio. Mutta en uskaltanut odottaa mitään läheskään näin huikeaa. Ocarina of Time oli vuonna 1998 yksi maailman parhaista peleistä, joten on ihan luonnollista, että sen 28 vuotta myöhemmin julkaistu uusintaversio on myös kaikkien aikojen paras uusintaversio.

Tiedän hyvin, että koko arvostelu meni hieman ylistyslauluksi, mutta minkäs teet? Kun peli on kaikin puolin näin laadukas, kun koko peliaika meni ensin nostalginen kyynel silmäkulmassa ja sitten puhdas pelaamisen ilo kasvoilla, kun pelin päätyttyä on oikeasti haikea olo siitä, että se on ohi, on pakko nostaa kädet ilmaan ja tunnustaa, että nyt käsillä on jotain aika harvinaista ja erityistä.

Ilmiömäisen hyvä peli, ilmiömäisen hyvä uusintaversio. Jos tämä ei ole vuoden pelini, loppuvuoden aikana on tapahtunut jotain hyvin yllättävää.