Tosiaikaiset strategiat ovat parin ensimmäisen Command & Conquerin jälkeen olleet allekirjoittaneelle tylsää pelattavaa. Ainoa poikkeus on Total War –sarja, jossa pelastavana tekijänä on pelin 'Civilizationmainen' osuus. Yksinkertainen, mutta toimiva taisteluosuus toimi mukavasti muuten vähän syvällisemmän pelin mausteena. Perinteisessä reaaliaikastrategiassa pelaajalla on tukikohta, jossa sitten rakennellaan kaikenlaista ja tuotetaan yksikköjä. World in Conflict vie asiat yksinkertaisempaan suuntaan – tukikohtia ei tarvitse rakennella, vaan pelaajalla on käytettävissään tietty määrä yksikköjä, joilla vaihtelevat tehtävät pitäisi saada suoritettua. Itselle tukikohdaton toteutus ei paperilla kuulostanut ihan niin jännittävältä kuin vaikka aito maailmansota, mutta oletus osoittautui vääräksi.



WiC:n tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmanhistoriaan, jossa kylmä sota ei pääty välien lämpenemiseen, vaan johonkin vallan päinvastaiseen, kolmanteen maailmansotaan. Käytännössä pelissä taistellaan Yhdysvaltojen joukoilla ja välillä tukea saa muilta länsimailta. Koska itsestäänselvyyksien kommunikoiminen verkon ylitse tuhlaa energiaa ja näin aiheuttaa ilmaston lämpenemistä, en aio kertoa ketä vastaan taistellaan. Heitä villi veikkaus (tietenkin keltaista joukkuetta, toim. huom.).

Pelaaja on pelissä hahmo nimeltä Parker. Parker ei kuitenkaan varsinaisesti pelissä näy eikä kuulu kuin välianimaatioiden aikana, komentaja kun on. Ihan ”Haloseksi” ei pelaajaa kuitenkaan päästetä, vaan käskyt siitä, mitä omilla joukoilla pitäisi saada aikaiseksi, tulevat ylhäältäpäin. Suurimmaksi osaksi siis hirveän vihaisen kuuloiselta ukolta joka osaa huutaa, valittaa ja haukkua juuri sillä hetkellä, kun stressikerroin on muutenkin liian korkealla. Tämä on ihan hauskaa, ainakin jonkin aikaa. Siitä on muuten aikaa, kun olen viimeksi huutanut tietokoneen näytölle ”turpa kiinni”.



Perinteisesti yläviistosta kuvatussa pelinäkymässä pelaaja siis hallitsee joukkojaan, jotka koostuvat sotilaista, autoista, tankeista, helikoptereista sun muusta todellisuuteen pohjautuvasta kalustosta. Hiiren rullalla pelaaja voi kätevästi muuntaa kameran etäisyyttä maanpinnasta, mutta harmittavasti kameraa ei aina saa ihan niin korkealle kuin toivoisi.

Kustakin yksikkötyypistä löytyy yleensä muutama variaatio; esimerkiksi tankkien kohdalla mennään linjoilla kevyt, keskiraskas ja raskas kun taas sotilasryhmistä löytyy mm. rynnäkkökivääri-, sinko- ja tarkka-ampuja -versiot. Käytössä on kivi-paperi-sakset –systeemi, jossa tietyt yksiköt pärjäävät tiettyjä yksikköjä vastaan paremmin kuin toisia. Täysin anteeksiantamaton systeemi ei kuitenkaan ole, vaan periaatteessa melkein kaikilla yksiköillä saa tuhotuksi mitä vain, kunhan ampuu tarpeeksi. Suurimmalla osalla yksiköistä on kaksi erityiskykyä, joista toinen on jonkinlainen hyökkäys ja toinen jokin puolustukseen sopiva kikka.

Aivan kuten odottaa saattaa, yksiköitä saa ryhmitettyä numeronappuloiden taakse siten, että tietyn yksikköjoukkion saa valittua helposti yhdellä napin painalluksella. Näin on helppo pitää huoli siitä, että etulinjassa ovat asianmukaiset rähinäyksiköt, kun taas tukiyksiköt pysyvät takana. Taktisista elementeistä läsnä ovat kaikki tärkeimmät. Rivimiehiä kannattaa piilotella skuugessa tai rakennuksissa, tankit kannattaa pitää nokka kohti vihollista paksun etupanssarin takia ja sumpussa ei yksiköitään kannata säilyttää, mikäli mahdollista, ettei yksi pommi korjaa koko possea.

Mistään todellisuussimulaattorista on kuitenkin WiC:n kohdalla täysin turha puhua. Peli on tehty pelinautinto, ei niinkään realismi mielessä. Tästä kertoo jo se, että menettämänsä yksiköt saa takaisin. Pelaajalla on suurimman osan ajasta käytettävissään tietty määrä yksikköpisteitä, joilla saa tilattua realistisesti laskuvarjotiputuksilla toimitettavia yksiköitä, sotilaista aina tankkeihin asti. Kun yksikkö tuhoutuu, saa pelaaja pisteensä takaisin, mutta uusia yksiköitä kykenee tilaamaan vasta hetken odoteltuaan, sillä pisteet siirtyvät vähitellen ”varastosta” käytettäväksi. Suurin osa pelin tehtävistä suoritetaan isomman taistelun keskellä, eli ruudulla pyörii vihollisten lisäksi myös ystävällisiä, tekoälyn hallitsemia yksikköjä. Taisteluita käydään ilahduttavan monipuolisesti niin isoissa kuin pienissäkin kaupungeissa, sekä metsissä ja kukkuloilla. Käytännössä kaikki mikä on olemassa, on tuhottavissa, mikä on pelkkää plussaa. Tehtävät ovat pääasiassa alueiden valtaamista tai puolustamista, joskus aikarajalla, joskus ilman.



Vastustajan tuhoamisesta saa muutakin kuin suunnatonta mielihyvää, nimittäin "tukipisteitä". Näillä pisteillä pelaaja voi kentästä riippuen tilata kaikenlaista tulitukea kevyistä tykistökeskityksistä ja napalmista aina huomattavan isoihin pommeihin asti. Itselleni erilaisten pommitusten käyttö oli ylivoimaisesti hauskin osa peliä. Pienellä vaivalla aivan tajuton määrä tuhoa, näin homman pitää pelata. Vaikeammissa tehtävissä tulituen oikeaoppinen ja –aikainen käyttö on erityisen arvokasta.

Kokonaisuutena pelituntuma on jotain hyvän ja erinomaisen välimaastoa. Yksiköt tottelevat käskyjä kiitettävästi, mutta eivät kuitenkaan ihan aina. Reitinhaussa on paikoittain ongelmia. Välillä yksiköiltä toivoisi vähän enemmän oma-aloitteisuutta. On jokseenkin rasittavaa huomata, että isossa tulitaistelussa puolet yksiköistä eivät ammu takaisin, koska en ole ehtinyt tai muistanut niitä käskyttää erikseen niin tekemään. Lisäksi erikoisominaisuuksien käyttöön olisi voinut lisätä edes jonkinlaista semiautomatiikkaa. Tällaisenaan pelissä kuluu liikaa aikaa ja hermoja muistellessa ja tutkiessa mikä yksikkö osasi tehdä mitä, kun pitäisi jo ampua. Joissakin tehtävissä peli tuntuu pelaavan itseään. Normaalilla vaikeustasolla useat tehtävät menivät läpi sijoittamalla yksiköt jokseenkin fiksusti ja sitten puhtaasti odottamalla, kun taas vaikeimmillaan tekemistä tuntuu olevan tuplamäärä verrattuna siihen, mihin nuppi ja sormet kykenevät. Heittelehtimisestä huolimatta haastetaso on keskimäärin ihan kohdallaan, varsinaisia tiiliseiniä vastaan ei tullut.



Pelikoneestani hajosi testijakson aikana sekä näytönohjain että prosessori, joka johti muun toimituksen aikataulukitinän lisäksi siihen, että peliä pääsi testaamaan käytännössä kolmella eri kokoonpanolla. Pelin visuaalinen ilme olikin jokaisella otteella hieman erilainen. Alkuperäisellä koneella (A64 3200+, X800 GTO) resoluution joutui jättämään matalaksi ja yksityiskohdat pistämään pykälään ”low”. Näillä asetuksilla peli näytti enintään kohtuulliselta, ja häiritsevästi esimerkiksi jalkamiehiä ei animoitu lainkaan jos kameran siirsi tarpeeksi ylös. Ihan antiikkisella näytönohjaimella en lähtisi ostosta suosittelemaan. Päivitysten jälkeen (Core2Duo E6750, X1950 Pro) peli kuitenkin pyörii korkealla resoluutiolla ja medium-asetuksilla täydellisesti eikä ulkonäössä ole valituksen sijaa, päinvastoin. Erityisesti kaupunkeihin sijoittuvat isot taistelut pommituksineen ja tuhoutuvine rakennuksineen ovat todella hienoa katsottavaa. Äänimaailma on kohdillaan, erityisesti taustalla kuuluvat, realistiset sodan äänet ovat hienoja.

Kaiken kaikkiaan World in Conflict on genrensä ehdotonta eliittiä. Sujuva pelattavuus, hienot grafiikat ja äänet sekä mukaansatempaava välianimaatioilla ja kuvilla ryyditetty tarina pitävät tunnelman korkealla. Jos et ikinä ole pelannut tosiaikaista strategiaa josta pidit, WiC tuskin on sinun pelisi sekään, ei se nimittäin mitään hirveän hienoa ja uutta genreen tuo. Jopa kaltaiseni pelityyppiin kyllästynyt kyynikko sai kuitenkin näin hyvästä toteutuksesta hyvän määrän iloa irti, joten uskallan väittää, että niin saa kuka tahansa muukin jota tämän kaltaiset pelit edes vähän kiinnostavat.