M. Night Shyamalanin uusin taidonnäyte After Earth ("jälkeen maapallon") sijoittuu lähes kokonaan maapallolle. Ihmiskunta on tuhonnut pallon niin täydellisesti, että se näyttää rehevältä esihistorialliselta paratiisilta. Ihmisillä on vaikeuksia enää hengittää, vaikka jokaisen senttimetrin on vallannut vihannes, jotka yleensä tuottavat happea mielellään. Leffa saattaa täten olla jatko-osa kasviaiheiselle jännärille The Happening.

Eläimet ainakin ovat kääntyneet ihmisiä vastaan. Se on virallista tietoa. Kyseessä on viittaus joko tosielämän viisauteen, jonka mukaan karhua ei kannata potkia kasseille, tai siihen, että ihmiskunnan jättämälle planeetalle on ilmestynyt yksi (1) selkeä tieteisfiktio-olento: tosi iso lintu. Kun pari ihmistä palaa planeetalle, he joutuvat tuomaan mukanaan ylimääräisen elukan jännitteitä luomaan. Se on todellinen hirviö. Se on pahojen avaruusolentojen luoma ihmisten tuhoaja. Kieroja avaruusolentoja ei näytetä, eikä niitä jatkossa edes mainita, sillä toinen päähenkilö on legendaarinen kenraali, joka peittosi ne terävällä kepillä joskus aiemmin. Ne takuulla ovat samoja ruudinkeksijä-alieneita, joiden ensimmäinen invaasio torjuttiin pesäpallomailalla elokuvassa Signs, mutta tämä tosiaankaan ei ole olennaista.

Will Smith ja hänen karate-kakaransa Jaden Smith näyttelevät isää ja poikaa. Isä on peloton ja poika tahtoisi olla. Yrittäessään viettää laatuaikaa he haaksirikkoutuvat maapallolle ja rytäkässä se hirviökin karkaa. Isä haavoittuu, joten pojan on kasvettava mieheksi ja sankariksi. Shyamalanin elokuvat ovat symbolisia, eikä tässäkään tapauksessa ole vaikeaa riisua tarinaa hölmöstä fantasiasta. Jos nykyajassa elävän nuorukaisen olisi rohkaistuttava ja kuljettava läpi Afrikan viidakon vaikkapa lääkettä noutaakseen, tarina olisi täsmälleen sama. Jos tämä inhimillinen ydin moitteetta toimisi, muut ongelmat olisivat merkityksettömiä.

Vaikka olin nauranut ääneen tökerölle mytologialle, jännitin mukana nuoren päähenkilön ensimmäisen vastoinkäymisen tienoilla. Kohtaus vaikutti kivuliaalta ja epätoivoiselta. Elokuva on vakava. Sitä kunnioitan. Pelosta yli pääseminen on teema, joten tunteet ovat selkeitä ja niistä jopa keskustellaan, ja onhan tämä sielukasta settiä kaiken maailman Thor kakkosiin verrattuna. Vaikka Jaden ylinäyttelee hetkittäin, hän osaa käydä läpi teinimäisen tunneskaalan ja rohkeutta se on, kun näyttelijä uskaltaa irroitella ilmaistessaan hysteerisyyttä. Valitettavasti draama jää tähän. Jännitys ei kehity. Päähenkilö selviytyy erikoistehosteista ja tällä perustelulla hän on valmis kohtaamaan pelon haistavan loppuvastuksen. Takaumat selittävät miksi supermörkö on pelottava, mutta rohkeuden kehittyminen on hyvin epämääräistä. Päähenkilö on valmiiksi treenattu superteini. Hän kaatuilee ja makoilee usein ja selviää tuurilla, joten hän tuntuu oppivan vain sen ettei päähenkilöillä ole mitään hätää Hollywoodissa.

After Earth on sitä sun tätä, eikä oikeastaan mitään. Tarpeettoman mutkikkaasta mytologiasta huolimatta kesto venyy yli puoleentoista tuntiin vain lopputekstien ansiosta. Toimintaviihteenä pätkä lässähtää, kun sisällön puolesta ontuvimpien huipennusten aikana nähdään muovisia eläimiä, eikä tahaton huumori toisaalta kupli kunnolla, koska mukana on myös näyttäviä ja harkitusti viritettyjä vaiheita. Se miten vapaa elokuva on oivaltavista käänteistä ja yllätyksistä vain korostaa sitä, ettei Shyamalan osaa kertoa tavallista tarinaa, joka huipentuu omalla painollaan ilman hämmentävää shokkia. Mitäpä jos hahmot ihmettelisivät, miksi kielletty planeetta on niin elinvoimainen, ja lopulta ymmärtäisivät, että pari sataa vuotta sitten Marsiin matkustanut matkustaja-alus sinkoutui dinosaurusten aikaan ja että tätä asiaa on salaliitolla heiltä pimitetty ihan vain siksi, että Shyamalan on syntynyt suolen kautta...? Silloin Shyamalan olisi yhä mielenkiintoinen, vähintäänkin mielenkiintoisen kamala satusetä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa