Leffalista #48: Shitbender Shyamalan

Jari Tapani Peltonen

15.10.2013 klo 18.40 | Luettu: 5165 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Let's twist again.
Rakastan M. Night Shyamalania. Kaipaan hänen kosketustaan. Kun hahmot välittävät toisistaan ja tahtovat hyvää, heidän alakuloisuutensa ei ole masentavaa vaan liikuttavaa. Kun Shyamalan rakentaa tälle pohjalle yliluonnollisen kertomuksen, vähäeleisyys pitää yllä realismia, ajoittaisten kameratemppujen tehdessä valituista kohtauksista aavemaisia tai hallitun koomisia. Tai jotakin. Siitä on ikuisuus kun katsoin viimeksi elokuvat Kuudes aisti, Unbreakable, Signs, Kylä ja Lady in the Water.

Jos tunnen yhden asiakokonaisuuden, niin elinaikanani tehdyt tehoste-elokuvat ja Shyamalanin The Last Airbender on niistä kamalin. The Happening sentään nauratti. Näiden torttujen tähden en ole tohtinut katsoa uudestaan puolustelemiani leffoja. Olen pelännyt, että eräs huumorivideo pitää paikkansa: ehkei yllätyskäänne ole se, että Shyamalanista on tullut pelle, vaan se, että hänen uransa oli kuollut koko ajan.

Vaan nytpä ne leffat katsoin. Höpinät on suunnattu sivistyneille, joten juonipaljastuksia on tiedossa.

Kuudes aisti


Pidin Kuudetta aistia yliarvostettuna jo aikanaan, vaikka se oli ja on yhä hyvin viihdyttävä jekkuleffa. Yllätyskäänne perustelee monet hämäävät asiat kuten päähenkilön parisuhdekriisin onttouden ja jättää katsojat sähköisiksi. Yksi pikku juttu vaan... Jos katselusta on vierähtänyt tovi, osaatko kertoa mikä on se tapa, jolla tärkeimmät ongelmat ratkaistaan? Aaveet kiusaavat poikaa. Omatunto kiusaa psykiatria, joka on epäonnistunut. Ei hätää! Kun psykiatri kuuntelee vanhaa nauhaa, hän uskoo kummituksen puhuvan, joten hän käskee pojan ryhtyä kummitusten kaveriksi. Loppu. Yleensä tällaisten ongelmien ratkaiseminen vaatii hitusen enemmän ponnisteluja.

Mysteeridraama on harvinainen ja kutkuttava lajityyppi. Taitavan ja tunteellisen näyttelyn johdosta elokuva on helppo nähdä vertauskuvana mielenhäiriöiden kanssa elämisestä. Kauhujännityksenäkin osa kummittelusta toimii, mutta muutamat tönkömmät hetket ovat selkeästi jotakin sukua The Happeningille.


Unbreakable


Se kun joku supervoimat saatuaan lähtee pomppimaan huutaen "juhuu" vertautuu lähinnä lottovoittoon. Ensi minuuteista alkaen Unbreakable panostaa riipaisevan synkkiin tunteisiin, kuten ahdistukseen ja epäuskoon, jotka estävät normaalejakin ihmisiä saavuttamasta potentiaaliaan. Päähenkilön pohtiessa onko hänen lattealla elämällään tarkoitus, hänen poikansa ja "herra Lasi" uskovat häneen fanaattisesti, mikä on saman asian sivuraide. Kaikki kolme ovat hukassa. Elämässä ei ole ideaa. Se tunne syö ihmisestä onton, johtaen tavalla tai toisella epämiellyttävään käytökseen.

Monet silmäniskut kuten se, että "herra Lasi" puhuu sarjakuvaroistojen epäsymmetrisistä piirteistä hetkeä ennen kuin näemme hänen pöllähtäneen kampauksensa, vaikuttavat lähinnä korostavan hänen hörhöyttään, koska tarinassa ei ole merkittävää roistoa ennen viimeisiä minuutteja. Yllätyskäänne riemastuttavasti paljastaa tarinan olleen silkkaa sarjakuvaa koko ajan, eikä draamapuoli kärsi, vaan se tragedia korostuu, ettei vammainen mies koskaan löytänyt paikkaansa maailmasta.


Signs


Avaruusolennot päättävät leipoa ihmisiä lättyyn, mutta ei hätää, sillä Jumala on jo pidemmän aikaa yrittänyt viestittää entiselle papille, että jos kastelet ne ja lyöt niitä pesäpallomailalla, ne pötkivät pakoon.

Vesi kihosi silmiini loppuratkaisun aikana, koska idea sen takana on erinomainen ja koska Shyamalanin ohjaus on tunteellisempaa ja tyylikkäämpää kuin aiemmin. Leffa kertoo jälleen yksilön potentiaalin saavuttamisesta, asenteen merkityksestä ja elämän tarkoituksesta. Mitä jos kaikki sinulle tapahtunut paha onkin tapahtunut syystä? Idean ollessa asiallinen, tarina johon se on puettu on luonnosteltu ja loppupeleissä nolo. Se on vielä näppärää, ettei myrkkykaasu vaikuta pikkupoikaan, jolla on astma, mutta tämä ei ole se käänne, joka kytkeytyy suoraan takaumaan ja muihin alustukselta maistuviin kohtauksiin - pesäpallomaila on.

Signs on Shyamalanin aiempia humoristisempi kuva, mikä herättää ajatuksen, että hyvässä ja pahassa hänen itseluottamuksensa on kasvanut. Hänellä on kyky tehdä erinomainen elokuva, mutta ei itsekritiikkiä käydä vaihtoehtoja läpi yhä uudestaan, kunnes hän keksii jekun, joka tukee perusideaa ilman että filosofia hajoaa käsiin heti kun tunteillut katsoja kytkee aivot takaisin päälle.


Kylä


Himolarppaajat ovat aivopesseet lapsensa uskomaan 1800-luvun fantasiaan ja siihen, että hirviöt joina he kekkuloivat ovat totta. Muistin hyvin mitä elokuvassa tapahtuu, mutta en miksi. Turhautumisen tunne hellitti, kun sokean luonnonlapsen ja jäykän jäppisen romanssi kehittyi suloiseksi ja traagiseksi. Romanssin lumotessa on helppo nähdä, miten lähellä onnistumista tässä ollaan. Rakkauden voimaa juhlitaan ja siinä sivussa (omituisesti) käsitellään särkyneitä ihmisiä, jotka peloissaan yrittävät kontrolloida elämäänsä vaikeuttaen sitä.

Homma hajoaa käsiin, kun leffa keskittyy taustatarinan selittelyyn ja samalla naurettavaan harhaanjohtamiseen sen sijaan, että se kunnioittaisi hahmoja. Vaikka sokea päähenkilö on fyysisesti aktiivinen, hän passivoituu henkisesti, eikä reagoi yhteenkään paljastukseen, joten mikä merkitys niillä pitäisi katsojalle olla? Se on ihan sama, että larppaus tapahtuu nykyajassa, joten varsinkin kohtaus jossa ohjaaja antaa itselleen cameoroolin selittääkseen osan taustatarinasta on röyhkeän itsetyytyväistä onanointia.


Lady in the Water


Mielenhäiriöiden kanssa voi tulla toimeen ja ne voivat olla voimavara (Kuudes aisti) ja sinussa saattaa kyteä suurempi voima kuin voit ymmärtääkään (Unbreakable) ja kaikki mitä sinulle on tapahtunut saattaa olla osa suurta taivaallista suunnitelmaa (Signs), joten seuraa rohkeasti vaistojasi (Kylä). Tulisipa merenneito kertomaan ennakkoon, että sinä tulet olemaan merkittävä osa ihmiskunnan tulevaisuutta!

Lady in the Waterissa Shyamalan näyttelee itse kirjailijaa, joka saa ilosanoman kuulla. Tiesitkö, että Shyamalan on julkaissut tänä vuonna kirjan Yhdysvaltain opetusjärjestelmästä?

Uskon aikanaan nauttineeni tarinan pohtimisesta hahmojen kanssa: eiväthän he muuta tee. Muistan pitäneeni leffaa hauskana sisäpiirivitsinä, koska Shyamalan selkeästi kierrättää teemojaan ja keskustelee tarinankerronnasta.

Paluu nykyisyyteen. Leffa on roskaa, joskin kiehtovaa sellaista. Mistä on kyse? Aikuisten sadusta? Nariseva akka kertoo sadun. Satu on totta. Kaikki ovat osa sitä. Lähimmäisilläsi on merkitys, vaikkei merkitys välttämättä ole se, miltä aluksi tuntuu - sanoo leffa suoraan. Sanoma ei tunnu miltään, koska hahmojen ilmeiset ja yhtälailla kätketyt merkitykset ovat keksimällä keksittyjä. Se kuulostaa sadulta, että lääkäri, joka ei kyennyt suojelemaan perhettään, luulee yhä olevansa "suojelija", kunnes hän ymmärtää olevansa "parantaja". Käytännössä perhe ja lääkäriys eivät ole osa tapahtumia, vaan ne selitetään. Oivalluksen hetki on selitystä. Seli seli. Yllätyin miten selkeä enne leffa on asenteesta, jolla Shyamalan teki The Last Airbenderin.


Että niin


Onko Shyamalan koko filosofiansa jo paljastanut? Nytkö pitäisi maailmaa parantaa älykkäillä kertomuksilla? Ainakin saasteet ovat pahasta - joten koko kyrpiintynyt kasvikunta hyökkää ihmiskuntaa vastaan aivonhallintamyrkyillä!

Katsoin The Happeningia vain 10 minuuttia satunnaisesta kohdasta aikapulasta johtuen, mutta totuus on se, että nauraa röhötin ääneen kuten viimeksikin. Vaikka leffa kertoisi häkkikanojen itsemurhaiskuista, se ei voisi olla tyhmempi - se on ihan oma juttunsa, kun pöllähtänyt Mark Wahlberg panikoi tuulen heiluttaessa oksia uhkaavan musiikin tahtiin.

The Last Airbender oli ensimmäinen kerta, kun Shyamalan tulkitsi jonkun muun tarinaa: piirrossarjaa. Shyamalanin epäpätevyys oli autistista. Shyamalan ei ymmärtänyt tarinaa, hahmoja eikä lajityyppiä. Leffa on iloton, sieluton ja sekava selittelymontaasi.

Vihaan Airbenderiä niin syvästi, etten ole tahtonut nähdä After Earthia ensimmäistäkään kertaa. Tätä juttua väsätessäni muutin mieleni. The Last Airbender oli looginen askel Shyamalanin uralla ja aivojeni sosiaaliporno-osasto tahtoo tietää mitä hemmettiä tapahtuu seuraavaksi.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Haastattelussa JJ Ab... Telenovelas on laske... >

Keskustelut (7 viestiä)

Jepa

15.10.2013 klo 19.47 1 tykkää tästä

Itse ainakin olen odottanut Airbender kakkosta kuin uppoavaa titanikkia jo useamman vuoden.
Se leffa oli kolme deenä jotain uskomatonta mindfukkia.
VEIVINHEITTOVIHKO

15.10.2013 klo 23.49 2 tykkää tästä

Paria viimistä osiota lukuunottamatta en tajunnu tästä jutusta paljon mitään :P
Sorsa

16.10.2013 klo 00.18 1 tykkää tästä

"Kylä"n kohdalla täytyy huomioida ajankohta, jolloin se tehtiin (USAn ulkomaiden demonisointi -> hyökkäyssota) ja peilata ajankuvaan. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että se vei keskittymisen hyviin henkilöihin.... tavallaan liian dramaattinen tarinan käänne ja liikaa uutta teemaa
Jari-Pee

Moderaattori

Rekisteröitynyt 30.03.2007

16.10.2013 klo 00.49

Sorsa kirjoitti:
"Kylä"n kohdalla täytyy huomioida ajankohta, jolloin se tehtiin (USAn ulkomaiden demonisointi -> hyökkäyssota) ja peilata ajankuvaan. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että se vei keskittymisen hyviin henkilöihin.... tavallaan liian dramaattinen tarinan käänne ja liikaa uutta teemaa


Jos Kylää tuolta kantilta ajattelee, sillä ei uskoakseni ole silti väliä mihin aikaan tarina sijoittuu. "Kylä" perustettiin 1970-luvulla, joten se ei ole reaktio 2000-lukuun virallisesti vaan korkeintaan symbolisesti. Symbolisille tarinoille on erityisen tärkeää se, että ne toimivat loogisesti (mieluiten hahmovetoisesti) vaikkei kuulija ymmärtäisi symboliikkaa.

Guetta

Rekisteröitynyt 03.08.2011

16.10.2013 klo 13.38 4 tykkää tästä

After Earth on ehkä vuoden kliseisin ja tylsin elokuva. Suosittelen niille, ketkä haluavat nähdä viimeisen naulan Shyamalanin arkkuun.
Sorsa

16.10.2013 klo 18.19 1 tykkää tästä

Jari-Pee kirjoitti:


Jos Kylää tuolta kantilta ajattelee, sillä ei uskoakseni ole silti väliä mihin aikaan tarina sijoittuu. "Kylä" perustettiin 1970-luvulla, joten se ei ole reaktio 2000-lukuun virallisesti vaan korkeintaan symbolisesti. Symbolisille tarinoille on erityisen tärkeää se, että ne toimivat loogisesti (mieluiten hahmovetoisesti) vaikkei kuulija ymmärtäisi symboliikkaa.



Juurikin tuota tarkoitin. Elokuva peilaa tekohetkensä ilmapiiriä... symbolisesti.

Unbreakablesta: erittäin hyvä elokuva kummemmin erittelemättä mutta yksi juttu on aina hieman naurattanut. DVD:ssä oli elokuvasta poistetut kohtaukset Shyamalanin kommentein. Yhdessä, elokuvassa junaturman jälkeen sijoittuvassa, kohtauksessa Bruce Willis itkee suihkussa. Shyamalan perustelee sen leikkaamista sillä, että hänen mielestään hahmo toi liikaa tunteita liian aikaisin. Oikeassa hän on mutta en voinut välttyä ajatukselta, että halusi korostaa nerokkuuttaan ohjaajana.... noh, ehkä se on vain minä...
Raimu

Rekisteröitynyt 07.10.2009

17.10.2013 klo 22.17 1 tykkää tästä

Muistan, että Unbreakablessa itseäni risoi vain loppupaljastuksen jälkeen tullut "mitä seuraavaksi tapahtui" -teksti. Villagessa ei risonut mikään, joskin luultavasti tykkäsin liikaa elokuvan tunnelmasta ja visuaaleista. Tämän artikkelin otsikko toi sielustani ulos jotain syvää, ja naurunahan tuo purkautui.
Muokannut: Raimu 17.10.2013 klo 22.17

Kirjoita kommentti

34161

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova